Muutamia viikkoja takaperin istuin mun tädin kanssa autossa ja juteltiin mun pääsykokeisiin valmistautumisesta. Taisin sanoa jotain sen suuntaista, että yritän tehdä parhaani tässä kouluunhakemisessa ja siitä sitten tuli puheeksi se, miten usein puhutaan (itseni tähän joukkoon mukaanlukien) että kun tekee parhaansa niin se riittää. Se taitaakin olla aikalailla yleinen ajatusmalli lähes asiassa kuin asiassa, kun teet parhaas niin se riittää. Ja tokihan se riittääkin, koska sen enempäähän ei voi kukaan itseltään tai muilta vaatia, mutta me pohdittiinkin, riittäisikö joskus myös vähempikin. Tarvitseeko aina tehdä sitä parastaan? Esimerkiksi tässä kouluunhakemisessa koen, että on tärkeetä, että teen parhaani ja yritän täysillä, koska sinne kouluun pääseminen ei oo todellakaan mikään läpihuutojuttu. Hakijoita on niin valtavasti, että jos mielii paikan saada, joutuu sen eteen tekemään paljon töitä. Oon valmis tekemään tämän asian eteen paljon ja antamaan itsestäni kaiken irti, koska tää on mulle niin tärkeä asia, yks mun merkittävimmistä haaveista.
Mutta jos taas mietitään esimerkiksi arkipäiväisempiä asioita, kuten viikkosiivousta, ystävän kanssa vietettävää iltaa tai pientä koulutehtävää, täytyykö niissäkin tehdä aina parhaansa? Kaikissa niissäkin asioissa, jotka voisi tehdä vähän vähemmälläkin energialla ja lopputulos olisi silti yhtä hyödyllinen ja riittävä? - Puunata joka paikka puhtaan kiiltäväksi, koska siihen rahkeet riittävät, välittämättä siitä, vaikka kokisi olonsa sen jälkeen rättiväsyneeksi ja olisi käyttänyt siihen vähäisetkin vapaa-aikansa. Pyrkiä olemaan ihanteellinen ystävä joka tapaamiskerralla olemalla joka hetki sataprosenttisesti läsnä ja niin hyvä ihminen kuin vain taitaa, vaikka se vaatisi paljon ponnisteluja ja söisi voimia tehden sosiaalisista tilanteista raskaampia. Käyttää kaksi kertaa muita enemmän aikaa tähän pieneen koulutehtävään, vain koska haluaa saada itsestään kaiken taidon ja tiedon irti ja tuoda sen näkyviin tehtävään vastatessaan, välittämättä siitä onko sillä tuloksella edes mitään merkitystä itselle, omalle elämälle tai onnellisuudelleen. Onko ne kaikki asiat, joissa vaaditaan itseltämme parastamme sitä, mitä me oikeasti arvostetaan elämässä, tavoittelemisen arvoisia ja onnellisen elämän avaimia? Miksi me halutaan tuoda niin monessa asiassa aina ja vaan se paras puolemme ja taitomme esiin, vaikka tiedostettaisiin, että saatetaan joutua maksamaan siitä vielä kovakin hinta?
Mutta jos taas mietitään esimerkiksi arkipäiväisempiä asioita, kuten viikkosiivousta, ystävän kanssa vietettävää iltaa tai pientä koulutehtävää, täytyykö niissäkin tehdä aina parhaansa? Kaikissa niissäkin asioissa, jotka voisi tehdä vähän vähemmälläkin energialla ja lopputulos olisi silti yhtä hyödyllinen ja riittävä? - Puunata joka paikka puhtaan kiiltäväksi, koska siihen rahkeet riittävät, välittämättä siitä, vaikka kokisi olonsa sen jälkeen rättiväsyneeksi ja olisi käyttänyt siihen vähäisetkin vapaa-aikansa. Pyrkiä olemaan ihanteellinen ystävä joka tapaamiskerralla olemalla joka hetki sataprosenttisesti läsnä ja niin hyvä ihminen kuin vain taitaa, vaikka se vaatisi paljon ponnisteluja ja söisi voimia tehden sosiaalisista tilanteista raskaampia. Käyttää kaksi kertaa muita enemmän aikaa tähän pieneen koulutehtävään, vain koska haluaa saada itsestään kaiken taidon ja tiedon irti ja tuoda sen näkyviin tehtävään vastatessaan, välittämättä siitä onko sillä tuloksella edes mitään merkitystä itselle, omalle elämälle tai onnellisuudelleen. Onko ne kaikki asiat, joissa vaaditaan itseltämme parastamme sitä, mitä me oikeasti arvostetaan elämässä, tavoittelemisen arvoisia ja onnellisen elämän avaimia? Miksi me halutaan tuoda niin monessa asiassa aina ja vaan se paras puolemme ja taitomme esiin, vaikka tiedostettaisiin, että saatetaan joutua maksamaan siitä vielä kovakin hinta?
Oon havahtunut itse vasta tässä vuosien vierittyä, että hei tosiaan, ehkä aina ei tarvitse yrittää saavuttaa sitä täydellisintä lopputulosta, saada itsestään ihan kaikkea irti ja suorittaa suorittaa ja suorittaa. Oon siis vasta ihan tässä viime vuosina päässyt tosi paljon eroon tästä suorittamisesta ja täydellisyydentavoittelusta. Vielä esimerkiksi lukion ekalla ja tokallakin vuodella olin tosi paha suorittaja. Käytin älyttömästi energiaa asioihin ja tehtäviin, joista olisin selvinnyt paljon vähemmälläkin ja stressittömämmin. Piti olla hyvä siinä, tässä ja tuossa ja ne pienetkin tehtävät muuttuivat omassa mielessä suureksi, kun uskoi, että niissäkin täytyy tehdä parhaansa. Käytin liikaa voimavaroja ja aikaa asioihin, jotka ei loppupeleissä vaikuttanut mun elämään millään tavalla tai tuoneet mulle sen enempää onnea tai parempaa elämääkään. Jos yrittää tehdä jokaisen asian sataprosenttisella teholla ja täysillä, käy siinä helposti niin, ettei jaksa lopulta edes aloittaa asioiden tekemistä, koska tietää, miten vaativaa ja työteliästä siitä tulee. Ja sehän on ihan ymmärrettävää, että ylisuorittaminen ja perfektionismi johtaa jossakin vaiheessa haluttomuuteen ja saamattomuuteen edes aloittaa asioiden tekemistä. Eihän me ihmiset olla mitään robotteja, jotka jaksaisi ja selviäisi mistä vaan ja voisi saada aina halutessaan itsestään optimaalisen tuloksen irti piittaamatta tunteista, ajatuksesta ja kaikesta ympärillä olevasta ja tapahtuvasta. Robottia leikkiminen vaan tulee vaatimaan jossakin vaiheessa veronsa ja iskee todellisuuden suoraan vasten kasvoja romuttaen kaikki ruusuiset unelmat ja tunteen voittamattomuudestaan ja supersuorittajuudestaan.
Luulen tai oikeastaan tiedänkin, että elämä on paljon kevyempää ja nautinnollisempaa jos muistaa ja osaa olla väsyttämättä itseään niillä turhilla vaatimuksilla ja suorituksilla ja heittämällä syrjään ajatuksen, että aina täytyisi tehdä parhaansa. Asioiden järjestäminen tärkeysjärjestykseen ja pohdinta siitä, minkä asioiden tavoittelu tekee meidät oikeasti onnelliseksi, on paljon arvokkaampaa ja loppupeleissä paremman tuloksen tuovaa, kuin yrittäminen puhaltaa täydellä teholla asiasta toiseen ja vaatimalla nappisuoritusta ihan kaikesta. Pitkän päälle ylisuorittaminen ja itseltään joka tilanteessa parhaansa vaatiminen vie elämästä liian paljon hyviä asioita pois. Harmittaa, miten me ihmiset ollaan usein niin itsekriittisiä, että nähdään kyllä kaikki virheemme ja parannusta vaativat asiat, mutta ei puolestaan niitä hyviä asioita, joita ollaan tehty ja saatu aikaseksi. Niitä, jotka muut ihmiset kyllä näkee meidän toiminnassa ja suorituksissa. Tämä itsekriittisyys ja sokeus omalle hyvyydelle ja saavutuksille on varmasti suuri syy siihen, miksi itseltä vaaditaan niin paljon. Kun näkee paljon virheitä, mutta ei juurikaan kauniita ja arvokkaita asioita ja tekoja, on inhimillistä tavoitella enemmän hyvää ja virheettömämpää itseä ja elämää. Voi kunpa vaan muistettaisiin aina, miten arvokkaita ja hyviä me jokaikinen oikeasti ollaan. Me riitetään just tämmösinä. Ilman sitä jatkuvaa suorittamista tai paremman tavoitteluakin.
Sitä ei käy kieltäminen etteikö tässä sanonnassa olisi perää tai etteikö se olisi hyvästä. Siinähän just kannustetaan ihmisiä keskittymään ennemmin omaan toimintaansa ja elämäänsä kuin oman toiminnan vertailemiseen toisiin ihmisiin ja muiden tekemisten kyttäämiseen. On tervettä ymmärtää ja ajatella, että voi olla ylpeä omista suorituksistaan ja elämästään silloin, kun on yrittänyt parhaansa, vaikka se oma paras sitten olisikin paljon huonompi kuin toisen paras. Vaikka se ei toisi tuloksena koulupaikkaa, puhdasta kotia, täydellistä ystävyyttä, omien unelmien saavuttamista tai välttämättä edes niitä toiveissa olleita tavoitteita ja odotuksiaan. Siitä huolimatta se riittää. Mutta se, mikä pisti miettimään on, miten paljossa me ihmiset vaaditaan itseltämme omaa parastamme, sitä täydellistä suoritusta, mihin pystytään vain jos annetaan kaikkemme. Ei ole ihme, että ihmiset väsyvät, ajautuvat burn outteihin ja uupuvat kaiken sen kiireen ja suoriutumisen keskellä, jos ei muisteta tai ymmärretä sitä tosiasiaa, että kaikessa ei tarvi olla paras. Edes se paras osa itsestämme. Todellakaan aina ei tarvitse tehdä parastaan, niin ajattelen.
Tärkeämpää olisi priorisoida asiat niin, että voi tehdä parhaansa asioissa, joilla on oikeasti merkitystä itselle ja joita oikeasti haluaa tavoitella. Jos tekee aina parhaansa, vaan koska haluaa näyttää muille, että osaa ja pystyy taikka tahtoo olla muiden odotusten ja toiveiden arvoinen välittämättä omista kehon tai mielen viesteistä, ei olla minusta ollenkaan oikealla tiellä tai olla itselle hyviä. Kultainen keskitie, oi sitä niin peräänkuulutan tässäkin asiassa. Ollappa tarpeeksi armollinen itselle, jotta ei pala loppuun, mutta kuitenkin tarpeeksi kunnianhimoinen ja sinnikäs, jotta voi saavuttaa omia tavoitteitaan ja haaveitaan. Lyhyestä virsi kaunis, pääajatus tässä tekstissä oli siis se, että kun tehdään parhaamme se riittää, mutta aina ja joka asiassa meidän ei tarvitse kuitenkaan tehdä parastamme. Vai mitä? <3
Mitä ajatuksia tää teksti sussa herätti, ootko samaa mieltä vai näätkö tämän asian aivan toisenlaisesta näkökulmasta?
Sitä ei käy kieltäminen etteikö tässä sanonnassa olisi perää tai etteikö se olisi hyvästä. Siinähän just kannustetaan ihmisiä keskittymään ennemmin omaan toimintaansa ja elämäänsä kuin oman toiminnan vertailemiseen toisiin ihmisiin ja muiden tekemisten kyttäämiseen. On tervettä ymmärtää ja ajatella, että voi olla ylpeä omista suorituksistaan ja elämästään silloin, kun on yrittänyt parhaansa, vaikka se oma paras sitten olisikin paljon huonompi kuin toisen paras. Vaikka se ei toisi tuloksena koulupaikkaa, puhdasta kotia, täydellistä ystävyyttä, omien unelmien saavuttamista tai välttämättä edes niitä toiveissa olleita tavoitteita ja odotuksiaan. Siitä huolimatta se riittää. Mutta se, mikä pisti miettimään on, miten paljossa me ihmiset vaaditaan itseltämme omaa parastamme, sitä täydellistä suoritusta, mihin pystytään vain jos annetaan kaikkemme. Ei ole ihme, että ihmiset väsyvät, ajautuvat burn outteihin ja uupuvat kaiken sen kiireen ja suoriutumisen keskellä, jos ei muisteta tai ymmärretä sitä tosiasiaa, että kaikessa ei tarvi olla paras. Edes se paras osa itsestämme. Todellakaan aina ei tarvitse tehdä parastaan, niin ajattelen.
Tärkeämpää olisi priorisoida asiat niin, että voi tehdä parhaansa asioissa, joilla on oikeasti merkitystä itselle ja joita oikeasti haluaa tavoitella. Jos tekee aina parhaansa, vaan koska haluaa näyttää muille, että osaa ja pystyy taikka tahtoo olla muiden odotusten ja toiveiden arvoinen välittämättä omista kehon tai mielen viesteistä, ei olla minusta ollenkaan oikealla tiellä tai olla itselle hyviä. Kultainen keskitie, oi sitä niin peräänkuulutan tässäkin asiassa. Ollappa tarpeeksi armollinen itselle, jotta ei pala loppuun, mutta kuitenkin tarpeeksi kunnianhimoinen ja sinnikäs, jotta voi saavuttaa omia tavoitteitaan ja haaveitaan. Lyhyestä virsi kaunis, pääajatus tässä tekstissä oli siis se, että kun tehdään parhaamme se riittää, mutta aina ja joka asiassa meidän ei tarvitse kuitenkaan tehdä parastamme. Vai mitä? <3
Mitä ajatuksia tää teksti sussa herätti, ootko samaa mieltä vai näätkö tämän asian aivan toisenlaisesta näkökulmasta?