Täytyykö aina tehdä parhaansa?

Muutamia viikkoja takaperin istuin mun tädin kanssa autossa ja juteltiin mun pääsykokeisiin valmistautumisesta. Taisin sanoa jotain sen suuntaista, että yritän tehdä parhaani tässä kouluunhakemisessa ja siitä sitten tuli puheeksi se, miten usein puhutaan (itseni tähän joukkoon mukaanlukien) että kun tekee parhaansa niin se riittää. Se taitaakin olla aikalailla yleinen ajatusmalli lähes asiassa kuin asiassa, kun teet parhaas niin se riittää. Ja tokihan se riittääkin, koska sen enempäähän ei voi kukaan itseltään tai muilta vaatia, mutta me pohdittiinkin, riittäisikö joskus myös vähempikin. Tarvitseeko aina tehdä sitä parastaan? Esimerkiksi tässä kouluunhakemisessa koen, että on tärkeetä, että teen parhaani ja yritän täysillä, koska sinne kouluun pääseminen ei oo todellakaan mikään läpihuutojuttu. Hakijoita on niin valtavasti, että jos mielii paikan saada, joutuu sen eteen tekemään paljon töitä. Oon valmis tekemään tämän asian eteen paljon ja antamaan itsestäni kaiken irti, koska tää on mulle niin tärkeä asia, yks mun merkittävimmistä haaveista. 

Mutta jos taas mietitään esimerkiksi arkipäiväisempiä asioita, kuten viikkosiivousta, ystävän kanssa vietettävää iltaa tai pientä koulutehtävää, täytyykö niissäkin tehdä aina parhaansa? Kaikissa niissäkin asioissa, jotka voisi tehdä vähän vähemmälläkin energialla ja lopputulos olisi silti yhtä hyödyllinen ja riittävä? - Puunata joka paikka puhtaan kiiltäväksi, koska siihen rahkeet riittävät, välittämättä siitä, vaikka kokisi olonsa sen jälkeen rättiväsyneeksi ja olisi käyttänyt siihen vähäisetkin vapaa-aikansa. Pyrkiä olemaan ihanteellinen ystävä joka tapaamiskerralla olemalla joka hetki sataprosenttisesti läsnä ja niin hyvä ihminen kuin vain taitaa, vaikka se vaatisi paljon ponnisteluja ja söisi voimia tehden sosiaalisista tilanteista raskaampia. Käyttää kaksi kertaa muita enemmän aikaa tähän pieneen koulutehtävään, vain koska haluaa saada itsestään kaiken taidon ja tiedon irti ja tuoda sen näkyviin tehtävään vastatessaan, välittämättä siitä onko sillä tuloksella edes mitään merkitystä itselle, omalle elämälle tai onnellisuudelleen. Onko ne kaikki asiat, joissa vaaditaan itseltämme parastamme sitä, mitä me oikeasti arvostetaan elämässä, tavoittelemisen arvoisia ja onnellisen elämän avaimia? Miksi me halutaan tuoda niin monessa asiassa aina ja vaan se paras puolemme ja taitomme esiin, vaikka tiedostettaisiin, että saatetaan joutua maksamaan siitä vielä kovakin hinta?

Oon havahtunut itse vasta tässä vuosien vierittyä, että hei tosiaan, ehkä aina ei tarvitse yrittää saavuttaa sitä täydellisintä lopputulosta, saada itsestään ihan kaikkea irti ja suorittaa suorittaa ja suorittaa. Oon siis vasta ihan tässä viime vuosina päässyt tosi paljon eroon tästä suorittamisesta ja täydellisyydentavoittelusta. Vielä esimerkiksi lukion ekalla ja tokallakin vuodella olin tosi paha suorittaja. Käytin älyttömästi energiaa asioihin ja tehtäviin, joista olisin selvinnyt paljon vähemmälläkin ja stressittömämmin. Piti olla hyvä siinä, tässä ja tuossa ja ne pienetkin tehtävät muuttuivat omassa mielessä suureksi, kun uskoi, että niissäkin täytyy tehdä parhaansa. Käytin liikaa voimavaroja ja aikaa asioihin, jotka ei loppupeleissä vaikuttanut mun elämään millään tavalla tai tuoneet mulle sen enempää onnea tai parempaa elämääkään. Jos yrittää tehdä jokaisen asian sataprosenttisella teholla ja täysillä, käy siinä helposti niin, ettei jaksa lopulta edes aloittaa asioiden tekemistä, koska tietää, miten vaativaa ja työteliästä siitä tulee. Ja sehän on ihan ymmärrettävää, että ylisuorittaminen ja perfektionismi johtaa jossakin vaiheessa haluttomuuteen ja saamattomuuteen edes aloittaa asioiden tekemistä. Eihän me ihmiset olla mitään robotteja, jotka jaksaisi ja selviäisi mistä vaan ja voisi saada aina halutessaan itsestään optimaalisen tuloksen irti piittaamatta tunteista, ajatuksesta ja kaikesta ympärillä olevasta ja tapahtuvasta. Robottia leikkiminen vaan tulee vaatimaan jossakin vaiheessa veronsa ja iskee todellisuuden suoraan vasten kasvoja romuttaen kaikki ruusuiset unelmat ja tunteen voittamattomuudestaan ja supersuorittajuudestaan.

Luulen tai oikeastaan tiedänkin, että elämä on paljon kevyempää ja nautinnollisempaa jos muistaa ja osaa olla väsyttämättä itseään niillä turhilla vaatimuksilla ja suorituksilla ja heittämällä syrjään ajatuksen, että aina täytyisi tehdä parhaansa. Asioiden järjestäminen tärkeysjärjestykseen ja pohdinta siitä, minkä asioiden tavoittelu tekee meidät oikeasti onnelliseksi, on paljon arvokkaampaa ja loppupeleissä paremman tuloksen tuovaa, kuin yrittäminen puhaltaa täydellä teholla asiasta toiseen ja vaatimalla nappisuoritusta ihan kaikesta. Pitkän päälle ylisuorittaminen ja itseltään joka tilanteessa parhaansa vaatiminen vie elämästä liian paljon hyviä asioita pois. Harmittaa, miten me ihmiset ollaan usein niin itsekriittisiä, että nähdään kyllä kaikki virheemme ja parannusta vaativat asiat, mutta ei puolestaan niitä hyviä asioita, joita ollaan tehty ja saatu aikaseksi. Niitä, jotka muut ihmiset kyllä näkee meidän toiminnassa ja suorituksissa. Tämä itsekriittisyys ja sokeus omalle hyvyydelle ja saavutuksille on varmasti suuri syy siihen, miksi itseltä vaaditaan niin paljon. Kun näkee paljon virheitä, mutta ei juurikaan kauniita ja arvokkaita asioita ja tekoja, on inhimillistä tavoitella enemmän hyvää ja virheettömämpää itseä ja elämää. Voi kunpa vaan muistettaisiin aina, miten arvokkaita ja hyviä me jokaikinen oikeasti ollaan. Me riitetään just tämmösinä. Ilman sitä jatkuvaa suorittamista tai paremman tavoitteluakin.

Sitä ei käy kieltäminen etteikö tässä sanonnassa olisi perää tai etteikö se olisi hyvästä. Siinähän just kannustetaan ihmisiä keskittymään ennemmin omaan toimintaansa ja elämäänsä kuin oman toiminnan vertailemiseen toisiin ihmisiin ja muiden tekemisten kyttäämiseen. On tervettä ymmärtää ja ajatella, että voi olla ylpeä omista suorituksistaan ja elämästään silloin, kun on yrittänyt parhaansa, vaikka se oma paras sitten olisikin paljon huonompi kuin toisen paras. Vaikka se ei toisi tuloksena koulupaikkaa, puhdasta kotia, täydellistä ystävyyttä, omien unelmien saavuttamista tai välttämättä edes niitä toiveissa olleita tavoitteita ja odotuksiaan. Siitä huolimatta se riittää. Mutta se, mikä pisti miettimään on, miten paljossa me ihmiset vaaditaan itseltämme omaa parastamme, sitä täydellistä suoritusta, mihin pystytään vain jos annetaan kaikkemme. Ei ole ihme, että ihmiset väsyvät, ajautuvat burn outteihin ja uupuvat kaiken sen kiireen ja suoriutumisen keskellä, jos ei muisteta tai ymmärretä sitä tosiasiaa, että kaikessa ei tarvi olla paras. Edes se paras osa itsestämme. Todellakaan aina ei tarvitse tehdä parastaan, niin ajattelen. 

Tärkeämpää olisi priorisoida asiat niin, että voi tehdä parhaansa asioissa, joilla on oikeasti merkitystä itselle ja joita oikeasti haluaa tavoitella. Jos tekee aina parhaansa, vaan koska haluaa näyttää muille, että osaa ja pystyy taikka tahtoo olla muiden odotusten ja toiveiden arvoinen välittämättä omista kehon tai mielen viesteistä, ei olla minusta ollenkaan oikealla tiellä tai olla itselle hyviä. Kultainen keskitie, oi sitä niin peräänkuulutan tässäkin asiassa. Ollappa tarpeeksi armollinen itselle, jotta ei pala loppuun, mutta kuitenkin tarpeeksi kunnianhimoinen ja sinnikäs, jotta voi saavuttaa omia tavoitteitaan ja haaveitaan. Lyhyestä virsi kaunis, pääajatus tässä tekstissä oli siis se, että kun tehdään parhaamme se riittää, mutta aina ja joka asiassa meidän ei tarvitse kuitenkaan tehdä parastamme. Vai mitä? <3


 Mitä ajatuksia tää teksti sussa herätti, ootko samaa mieltä vai näätkö tämän asian aivan toisenlaisesta näkökulmasta?

Unelma(ni) kansien välissä

Muutama postaus takaperin mainitsin, että mulla on tulossa jotain jänniä uutisia, joista aioin kertoa teille myöhemmin lisää.. No, tänään ois sen aika! Alotetaan tää postaus kuitenkin tämmösellä pienellä pohjustuksella, ennen kun mennään ite asiaan.

Kaikki minut tuntevat tietää, että oon ollut ihan pienestä pitäen aivan hullun innostunut kirjoista ja lukemisesta. Opin lukemaan eskarin alussa ja heti siitä lähti mun lukuinnostus lentoon. Kirjastoon ei oo meiltä kun pari kilsaa matkaa, joten kävin siellä usein montakin kertaa viikossa ja joka kerta piti tietysti lainata mukaan niin iso läjä kirjoja, kun vaan mun pikkuruiseen syliin mahtui. Lukutoukasta tuli yks mun lempinimistä ja se jos joku, kuvaskin mua kyllä varsin osuvasti. Tietysti mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän mun elämään tuli uusia velvollisuuksia ja juttuja, jotka vei aikaa, eikä enää ehtinytkään käydä kirjastossa montaa kertaa tai välttämättä edes kertaa viikossa. Mutta siitä huolimatta tää harrastus vaan oli ja pysyi. Pysyy edelleenkin. Oon lukenut mun elämäni aikana aivan äärettömän paljon kirjoja ja kiintynyt tähän harrastukseen niin kovin, että elämä ilman kirjoja tuntuis tosi paljon tyhjemmältä.

Lukemisen rinnalle mulla alko kipuamaan kirjottaminen. Aluksi ala-asteen tarinavihkoihin raapustellen, myöhemmin blogia kirjottaen tai esimerkiksi kavereille kirjottaen ja jossakin vaiheessa sitte tajusin, että kirjottaminen ei ollut enää vaan yksi osa blogia tai mun sepittämiä tarinoita, vaan enemmänkin osa mua itseäni. Kirjottamisesta tuli yks kaks yllättäen ihan täysin se mun juttu, aivan niin kun lukemisen kanssa kävi sillon vieläkin nuorempana. Niin rakas harrastus, melkeen kun elämäntapa. Kirjottaminen on mun tapa purkaa tunteita ja saada ajatuksia järjestykseen. Mun tapa saada ilmaistua itseäni ja puhua mulle tärkeistä asioista. Rentoutua ja päästää stressistä irti. Luoda jotain uutta maailmaan. Antaa mielikuvituksen lentää. Haaveilla. Ymmärtää asioita. Se on mulle niin niin paljon. 

Kirjotan, koska mulla on sitä kohtaan niin voimakas sisäinen palo. Koska en enää osaisi taikka haluaisi elää ilman kirjottamista. Koen, että se on mulle lahja, joka on tuonut mukanaan mun elämään niin paljon, vienyt mut asioiden äärelle, joihin en ois ikinä päätynyt ilman tätä harrastusta. Mutta vaikka teenkin tätä täysin mun sisäisen paloni ja rakkauden vuoksi, tuolla mun mieleni sopukoissa oon haaveillut niin kauan kun vaan kykenen muistaan, että vielä joskus mää kirjotan ikioman kirjan. Ensin se oli vaan pienen tytön tomera tulevaisuudensuunnitelma, myöhemmin pieni epämääräinen haave jossain tuolla piilossa mun sydämessä.  Siellä tää haave tai unelma on elellyt vuosikausia piilossa muiden katseilta, silti sinnikkäästi hengissä säilyen. Oon ihaillut niitä kirjailijoita, joiden kirjoja oon lukenut ja vaan uneksinut, että oisin joskus siinä samassa pisteessä, edes osittain. Luomassa jotain uutta ja hienoa. Tekemässä sitä, mikä on mulle tosi tärkeetä ja rakasta. 

Ja oikeestaan vasta tässä viime vuosien aikana oon uskaltanut sanoa tämän muillekin ihmisille ääneen. Haluaisin kirjottaa kirjan, se on mun suuri haave. Usein mieleen on kuitenkin hiipinyt epäily omista kyvyistä ja epäusko tämän haaveen toteutumisesta. Ei mun rahkeet taida vaan riittää siihen, ainakaan just nyt on ollut mun yleinen ajatusmalli ja niimpä oon vaan aina tyytynyt jatkamaan haaveilua. Ehkä vielä joku kaunis päivä, niin ajattelin. Ja kyllähän se kaunis päivä kerran saapui. Mutta ei se kaunis päivä ollut päivä, jolloin olisin saanut haaveeni toteutettua tai oman kirjan käteeni. 

Se kaunis päivä oli päivä, jolloin ymmärsin, että ainakin mää voin yrittää. Katsoa, mihin mun rahkeet riittää ja onko tämä haave saavutettavissa. Sinä päivänä ymmärsin, että ikinä en tuu tätä tai mitään muutakaan unelmaani saavuttamaan tekemättä sen eteen yhtään mitään. Ei tule kaunista päivää, jolloin kaikki ilmestyy mun eteeni vaan sormia napsauttamalla tai tarpeeksi lujaa toivomalla. Sinä kauniina päivinä otin kuitenkin sen tärkeimmän askeleen, kun annoin itselleni luvan lähteä tavottelemaan tätä unelmaa. Siitä lähti mun matka kohti haaveita ja tavoitteita. Aloin edetä hitain mutta joka hetki myös varmemmin askelin kohti mun päämäärää ja tekemään oikeasti konkreettisesti töitä unelmieni eteen.

Ja tässä se nyt on, unelma(ni) kansien välissä! Mun ikioma runokirja, Sinä kesänä sain siivet selkääni. Tähän hetkeen huipentuu niin paljon. Näytin pitkää nenää niille epäilyksille ja peloille, jotka yritti jarrutella mua ja kertoa, ettei minusta oo tähän. Erityisesti huomasin tässä projektissa ihan konkreettisesti, miten valtavan paljon omalla asenteella ja uskomuksilla on merkitystä siihen, mitä pystyy saavuttamaan. Vasta kun opettelin uskomaan itteeni ja unelmieni saavuttamiseen, tää kävi maholliseksi. "Jos uskot, että osaat, sinä osaat. Ja jos uskot ettet osaa, olet oikeassa." Näin oman kokemuksen kautta tää sanonta aukes mulle ihan uudella tavalla. Mun kohdalla tää epäonnistumisen pelko ja täydellisyyden tavoittelu on koitunut aikasemmin isoksi jarruttelijaksi ja esteeksi mulle tärkeiden asioiden tavottelussa. Vaati paljon päästä niistä yli ja takoa omaan päähäni, että esimerkiksi tässä tapauksessa tämän runokirjan ei tarvitse oikeasti olla mikään täydellinen teos, joka saavuttaa suuren suosion ja on ihan viimeseen asti hiottu ja virheettömäksi viilattu luomus. Paljon vähempikin riittää ja on silti aivan yhtä arvokas ja hyvä suoritus, josta saan olla ylpeä ja iloinen. 

Just nyt tuntuu ihan hullun hyvältä. Oon tietysti ylpeä itse tästä kirjasta, jonka sain aikaan, mutta erityisen ylpeä oon siitä, että uskalsin vihdoin uskoa itseeni. Mulla on nimittäin nyt olo, että tää ei jää tähän vaan haluan lähtä jatkossakin tavottelemaan mun unelmia ja haaveita. Kaikki ei tietenkään välttämättä tuu toteutumaan, mutta ajattelen, että aina kannattaa kuitenkin yrittää, niin ei tarvi jälkeenpäin katua, kun ei koskaan edes yrittänyt. Epäonnistumisen pelko jarruttajana on ihan typerä juttu, koska oikeastihan epäonnistumisessa ei oo mitään pahaa tai hävettävää! Mun mielestä lopputuloksesta riippumatta on tosi arvostettavaa ja tärkeää uskaltaa tehdä ja tavoitella just niistä asioita, joita itse haluaa miettimättä liikaa muiden mielipiteitä tai reaktioita. Kunpa muistaisi sen itsekkin aina! Mutta hei, jos sua kiinostaa hankkia tämä mun kirja tai kuulla lisää jostain tähän liittyvästä, voit tehä sen lähettämällä mulle vaikka sähköpostia osotteeseen sini.tervamaki@gmail.com tai laittamalla mulle insta directissä viestiä (käyttäjätunnus sinitervamaki). Kirjan osto onnistuu myös suoraan Mediapinnan verkkosivuilta tai esimerkiksi Prisman verkkokaupasta (täältä) ja muutamista muista verkkokirjakaupoista (täältä, täältä tai täältä). 


Uskallathan sääkin lähteä tavoittelemaan sun unelmia, etkä anna epäonnistumisen pelon tai täydellisyyden tavoittelun olla esteenä millekkään, mitä oikeasti tahdot?

Vihdoin lomalla

Ihanaa, vihdoin lomalla! Viime torstaina oli jännittävin päivä hetkeen, ku matkustettiin Ouluun tekemään pääsykoetta sadat muut kokelaat seuranamme. Koeaika lensi kuin siivillä, niinkin lujaa, että aika loppu melko pahasti kesken. Toisaalta pelin henki oli kaikille sama ja kuulemani mukaan en ollut todellakaan ainoa, jolla aika oli loppunut kesken. Tuo päivä oli älyttömän raskas, kun niin intensiivisesti keskitti kaiken huomionsa ja osaamisensa tähän yhteen hetkeen ja kokeen jälkeen olikin sitte aivan älyttömän väsynyt ja tyhjä olo. Pikku hiljaa se väsymys ja tyhjyys on vaihtunut kuitenkin iloksi ja helpotukseksi, kun vihdoin saa keskittyä muuhunkin kuin opiskeluun! Tulokset tulee parin viikon päästä, joten sinne asti täytyy vielä jännätä ja vaan arvuutella lopputuloksia. Omasta tuloksesta en osaa sanoa vielä juuta enkä jaata, koska kun kokeessa tulee vääristä vastauksista miinuksia, on tosi hankala lähtä arvioimaan, mitkä tehtävät meni oikeen ja mitkä taas väärin tai missä suhteessa pisteitä tuli ja lähti.

Kun sitten pääsykoepäivänä saavuin myöhään illalla kotiin, pakkasin vielä matkalaukun valmiiksi ennen nukkumaanmenoa ja aamulla sitten lähettiinki mun ystävän kanssa suunnistamaan kohti Savonlinnaa. Tarkotus oli aluksi olla täällä perjantaista maanantaihin ja ostettiinkin jo heti tullessa maanantaille paluuliput. Viihyttiin täälä kuitenkin taas niin superhyvin, että meitä alko harmittamaan tosi paljon kun lähtö vaan lähesty ja tekemistä ois ollut vielä paljon! Aikamme me siinä harmiteltiin, kunnes päätettiin, että mitäpä siitä, vaikka liput on jo ostettu, ei meitä estä oikeesti mikään jäämästä tänne vielä pidempään, kun kummallakaan ei ollut mitään sovittuja menoja loppuviikolle. Niimpä lähtöpäiväksi muuttukin maanantain sijasta torstai, eli täällä me vielä tyytyväisenä elellään. Ihan huippua!

On tehnyt ihan hullun hyvää vaan lomailla ja siirtää ajatukset vakavasta ihan muualle. Kun lähettiin tänne heti seuraavana päivänä kokeen jälkeen, en kerennyt jäädä sen enempää murehtimaan ja vatvomaan mitään kokeeseen liittyvää, mitä oisin ihan varmasti kotona yksinäni tehnyt. On ollut kyllä niin kiva saada heti kokeen jälkeen koko asia pois mielestä näin lomailun merkeissä, koska tuon luku-urakan jälkeen ei tekiskään kyllä yhtään mieli jäädä enää siihen päälle vielä miettimään tuloksia ja koetta. Stressitöntä elämää tähän väliin, kiitos! Ja tää paikka jos joku, on paras stressin purkamiseen, rentoutumiseen ja vaikka sen vakavan unohtamiseen. Joka vierailukerralla mää vaan rakastun enemmän ja enemmän tähän kaupunkiin ja siihen fiilikseen, mikä täällä on. Voi, pääsisittepä te just nyt mun saappaisiin, niin ymmärtäisitte mistä puhun! 

Tää on kyllä just sitä, mitä nyt tarvin, kovin onnellista eloa. Mutta mites siellä?