Loppurutistus

Enää (tai vielä..) loppurutistus jäljellä. Kuukausi on hujahtanut ohi samaan aikaan tosi hurjaa vauhtia, mutta toisaalta ihan tuskallisen hitaasti. Kaipaan niin älyttömästi niitä lukuisia asioita, jotka on täytyny heittää enemmän tai vähemmän syrjään tämän kuukauden ajaksi, jotta pystyn panostamaan täysillä pääsykokeisiin lukuun. Tämän "matka" on ollut fiilisten kanssa yhtä vuoristorataa ja välillä oon naureskellutkin mun läheisille sitä, miten voi olla niin, että ensin olo on täysin epätoivonen, tuntuu, ettei oikeasti osaa yhtään mitään ja tekis vaan mieli heittää hanskat tiskiin, kun jo tunnin päästä onkin taas hyvä fiilis päällä ja vahva usko siihen, että sinne pääkoppaan on asioita tarttunu ja mikä tahansa on vielä mahollista. Tuo on ollut itse asiassa varmaan se yllättävin asia itelle, miten paljon sitä onkaan täytynyt taistella, jotta jaksaa olla luovuttamatta ja jatkaa sillonkin, kun epätoivo jyllää mielessä ja motivaatio on nollassa. 

Oon kuitenkin ylpeä itestäni, että oon jaksanut tsempata ja jatkaa tätä urakkaa aina, vaikka ois miten paljon vastustanut. Se jo kertoo mun mielestä paljon siitä, miten tärkeä juttu tää mulle on. Tällä hetkellä takki on melko tyhjä ja olo kaikkensa antanut. Vielä ois kuitenkin tämän päivän lisäksi kolme lukupäivää jäljellä ja sitten neljäntenä päivänä se itse h-hetki eli koepäivä. Enää ei kyllä edetä millään muotoa innostuksella ja kovalla flowlla, vaan enemmänkin sinnikkyydellä ja tahdonvoimalla, mutta kovasti lohduttaa se, kun tietää, ettei todellakaan oo enään kauaa tätä hommaa jälellä. Ihana tsemppiryhmä Facebookissa on myös auttanut niin paljon, kun on saanut vertaistukea ja huomannut, ettei oo missään nimessä yksin fiilistensä ja ajatustensa kanssa.

Mitä tahansa tuleva torstai tuokaan tullessaan, oon tyytyväinen omaan tekemiseeni. Totta kai oon aivan älyttömän pettynyt, jos en kouluun pääse tällä suorituksella ja se tulis olemaan mulle kova paikka, varsinkin kun sen eteen on tehnyt niin valtavasti töitä, mutta siinä vaiheessa mun täytyis vaan todeta, että tällä kertaa mun rahkeet ei riittänyt vaan muut oli mua parempia ja ansaitsi paikkansa. Omasta tekemisestä (tai tekemättömyydestä) se ei siis jää kiinni, koska koen, että oon tehnyt ihan kaikkeni ja omistautunut satakymmenenprosenttisesti tälle urakalle, joten siinä mielessä voin olla levollisin mielin. Se pettymys ois varmasti vielä tosi paljon vaikeampi käsitellä, jos tietäis, että se johtuis omasta samaattomuudesta ja laiskuudesta. Mutta tämän pienen välikatsauksen jälkeen on mun aika suunnata taas nokkani kohti kirjaa ja yrittää painaa vielä viimesetkin tiedonrippeet mieleen, enne kun sitten torstaina pääsen näyttämään, mitä tietoja sinne mieleen on lopulta tarttunut. Jospa niitä tietoja olis sitten riittävästi, toivon sitä ihan sydämeni pohjasta!

Pitäkää mulle peukkuja! Niitä niiin tarvitaan.