Meidän uusi tulokas

... Bena nimeltään. Vaikka Bena saapuki meiän hoiviin vasta noin viikko sitte, tuntuu ainakin musta, niinku se ois ollu meillä aina, nimittäin niin hienosti tää pieni sydäntenvalloittaja on jo ottanu oman paikkansa tässä perheessä.

Alku ei Benalla ollut paras mahdollinen, vaan yhdestä leikkauksestakin tää pikkuinen on jo joutunut selviytymään, mutta silti se on aina jaksanut olla niin reipas ja hieno poika! Toipuminen on sujunut tosi hyvin ja Bena alkaa olla vihdoin jo lähes kunnossa: niin utelias ja energinen pakkaus, mutta samalla tosi hellyydenkipeä ja pohdiskeleva. Se on ehkä maailman paras tunne, kun tää pikkumies kiipeää syliin monta kertaa päivässä ja päättää ottaa päikkärit siinä. <3  (Just tälläkin hetkellä istun lattialla Benan nukkuessa mun sylissä) Tai se, kun tää tyyppi kattoo meitä niin suloisesti pää kallellaan ja ihan selvästi mietiskelee kaikenlaista, se viimestään niiin sulattaa kaikkien sydämet, hah. :-D Vaikka jotenki musta tuntuu kyllä, että jokaikisen tyypin sydän, joka vaan on saanut vierestä Benan elämää seurata, on sulanu aikoja sitten muutenkin, ihan ensitapaamisella jo. 

Vaikka koiranpentu tuokin tosi paljon työtä ja huolehtimista, koska Benakin on vielä niiin vauva, eikä kaikki muutenkaan oo aina koiran kanssa niin ruusuilla tanssimista, niin kyllä tää siitäkin huolimatta antaa meille niin paljon enemmän ku ottaa. Se vaan on niin palkitsevaa ja huippua, kun saa olla tuommosen söpöliinin kanssa tekemisissä joka päivä ja nähdä, miten toinen kasvaa ja oppii kokoajan jotain uutta. Meidän pikkuinen jäbä. <3

Yhdessä voittamattomat

Moi! Mietittiin mun pikkusiskon kanssa tuossa muutama päivä sitte, että mitä kivaa me voitas tehä yhessä, kun kerranki kummallaki oli vapaata, eikä tarvinnu kiirehtiä mihinkään suuntaan. Päätettiin sitte kirjottaa toisillemme tarinat, joiden aiheita ei kuitenkaan saatukkaan ite valita, vaan mää sain tehtäväks valita pikkusiskolle aiheen, josta hänen täyty kirjottaa ja toisinpäin ja lopuks sitte käytiin ne tekstit yhessä läpi. Mun tehtävänanto kuulu näin: "15-vuotiasta tyttöä kiusataan koulussa. Lopulta hän kyllästyy siihen ja saa koulun kykykilpailussa tilaisuuden näyttää salaisen taitonsa yrittäen näin lopettaa kiusaamisen koko koulussa." Ja nyt pääsetteki lukemaan tän tekstin, jonka kirjotin tuon tehtävänannon pohjalta:

Yhdessä voittamattomat

Vaellan koulun käytävää hitaasti eteenpäin uppoutuneena omiin ajatuksiini, mutta siitä huolimatta tuntien selvästi luokkatovereideni pilkkaavat katseet jälleen selässäni. Kuulen kuiskutuksen yltyvän edessäni, takanani, ja oikeastaan, ihan jokapuolella. "Niin, minulla taitaa olla tänään vuorostaan vääränväriset hiukset, eihän tämän kaltainen surkimus saa kulkea ihmisten ilmoilla näin upeilla bruneilla." hymähdän itsekseni, jo niin kovin kyllästyneenä siihen jatkuvaan arvosteluun ja ivaan mitä saan joka päivä osakseni, milloin näyttäen liian massasta erottuvalta, milloin vain liian upealta tai viehättävältä. Aina löytyy uusi syy, miksi en kelpaa ja mikä antaa oikeuden muille katsoa minua kieroon ja kiertää kaukaa. Vaivun kuitenkin lähes välittömästi takaisin omiin ajatuksiini jaksamatta taaskaan välittää siitä, mitä ympärilläni tapahtuu ja miten kuljen taas yksin, niinkuin totta puhuen olen aina tehnytkin, aivan ensimmäisestä koulupäivästä saakka.

Muistan yhä elävästi, kuinka silloin muutama vuosi sitten olin saapunut ensimmäisenä koulupäivänä uuteen kouluuni intoa puhkuen uudet, joukosta poikkeavat mutta kuitenkin varsin upeat vaatteet päälläni, vaaleanpunaiset hiukseni nätisti aseteltuina kampaukseen ja kasvot kauniisti hehkuen meikkaaja-siskoni aamuisen käsittelyn jälkeen, valmiina ottamaan uudet opettajat, opiskelijakaverit ja koko koulun avosylin vastaan.

Niin kuin tiedetään, toisinaan elämä kuitenkin osaa yllättää toden teolla, eikä se yllätys ollut tällä kertaa omalla kohdallani kovinkaan iloinen tai toivottu. Heti saapumiseni jälkeen minulle nimittäin tehtiin selväksi oppilaistovereideni toimesta, että en tule pääsemään mihinkään porukkaan mukaan, sillä olen liian outo, erilainen, ylimielinen, itsevarma, viileä, tunteeton. Kukaan ei tietenkään vaivautunut kuitenkaan tutustumaan minuun saadakseen selville pitävätkö nämä ennakko-oletukset paikkaansa vaan uskoivat jokaisen huhun ja "tiedon", mitä erityisesti nämä muutamat koulumme pikkulissuja sisältävät jengit kylvivät joka puolelle. Kai he näkivät minut jollakin tapaa uhkana ja sen seurauksena alentuivat niinkin alhaisiin tekoihin kuin ovat tässä lukuvuosien aikana pääni menoksi keksineet.

Muiden oppilaiden suhtautuminen minuun ei ole mikään salaisuus. Joka ikinen ihminen, jolla vain on silmät päässään, näkee kuinka muut oppilaat kiertävät minut kaukaa, luovat minuun inhoavia tai vähintäänkin sääliviä katseita, kuiskuttelevat ja naureskelevat minulle selkäni takana, nimittelevät mitä typerimmillä ja alhaisimmilla nimillä sekä yksinkertaisesti eristävät minut kaikesta, koko kouluyhteisöstä. Aluksi erehdyin koettamaan, josko saisin aikaan keskustelua edes jonkun luokkatoverini tai koulun oppilaan kanssa, mutta enää en viitsi edes vaivautua siihen: lopputulos kun oli aina sama, ensimmäisestä kerrasta lähtien. Jokainen juttukaverini lähti luotani heti kun vain avasinkaan suuni, joko omasta tahdostaan tai muiden painostamana tai pakottamana, omasta tahdostaan riippumatta.

Ehkä eniten minua kuitenkin häiritsee koko tilanteessa se, miten kukaan opettajista tai koulun henkilökunnasta ei ole puuttunu koko asiaan sanalla tai eleelläkään. Osa opettajista tuntuu jopa hyväksyvän muiden oppilaiden käytöksen ja piikittelevän minua muiden mukana. Se suututtaa, hämmentää, inhottaa ja surettaa minua niin valtavasti.

Ei kuitenkaan siksi, ettenkö itse selviytyisi tai pärjäisi tämän asian kanssa. Päinvastoin, en ole juurikaan päästänyt ilkeitä sanoja sisimpääni. En ole antanut kiusaajieni päästä ihoni alle tai luovuttanut heille valtaa romahduttaa ja hajottaa minua palasiksi. Elän vain omaa elämääni, hyväksyen sen tosiasian, etteivät ihmiset koulussa tule muuttamaan käytöstään minua kohtaan, sanoisinpa mitä tahansa tai kertoisinpa miten suoraan hyvänsä, että he toimivat väärin ja etten oikeasti ole sitä, mitä he luulevat minun olevan. Se, miksi kuitenkin olen niin huolissani johtuu siitä, että omien kiusaamiskokemusten pohjalta tiedän, miten raakaa ja järkyttävää kiusaaminen voi pahimmillaan olla enkä millään jaksa uskoa, että kaikki muut kykenisivät olemaan samassa tilanteessa yhtä vahvoja ja itsevarmoja kuin itse olen. Kuinka joku herkkä ja epävarma ihminen voisi ikinä selvitä ehjänä tuosta kaikesta? Tai edes hengissä? Pystyisikö tämä pieni ja arvokas ihminen enää koskaan palaamaan normaaliin elämään vai olisiko hänen elämänsä pilattu, lopullisesti?

Päivät kuluvat ja pohdin kuumeisesti ratkaisua mielessäni jatkuvasti pyörivään ongelmaan. Kuinka ikinä voisin saada nuo kiusaajat, edes pienen osan heistä, tajuamaan, miten paljon pahaa he saattavat käytöksellään aiheuttaa? Kuinka se ikinä voisi onnistua kun en onnistu pääsemään edes kenenkään oppilaan juttusille? - Kunnes eräällä välitunnilla, kuin vastauksena mietiskelyilleni silmäni havaitsevat aulan ilmoitustaululla huomiota herättävän julisteen: "Koulujen kykykilpailu! Kaikki koulumme oppilaat ovat oikeutettuja osallistumaan. Ilmoittautumiseen vaaditaan vain nimesi ja vuosiluokkasi. Tule ja yllätä koko koulu salaisella taidollasi!" Tuijotan yhä suurta kirkuvanpunaista tekstiä aivojeni raksuttaessa kuumeisesti. Äkkiä suuni loksahtaa ammolleen kun vihdoin tajuan, millainen mahdollisuus on juuri avautunut silmieni eteen. "Jes! Nyt mä tiedän!" hihkun innoissani ja saan vielä normaaliakin enemmän katseita ja naurahduksia osakseni. Mutta en välitä, olen vain yksinkertaisesti liian innoissani suodakseni huomiota millekään muulle. "Mikään tai kukaan ei tule pilaamaan tätä suunnitelmaani, siitä pidän huolen" ajattelen hiljaa itsekseni, kyeten tuskin estämään itseäni pomppimasta ja hyppimästä edestakaisin.

Kilpailuun ilmoittautumisen jälkeiset viikot kuluvat kovan työn ja aherruksen parissa. Valmistelen joka päivä aivan yömyöhään saakka sanoituksia uuteen biisiini, joka on omistettu niille ihmisille, jotka ovat olleet tai yhä ovat samankaltaisessa tilanteessa kanssani. Laulun, joka herättäisi varmasti kuulijoissa tunteita, niin suoraan ja syvältä sydämestäni sanat lauluun pulppusivat. Tämän rinnalle haluan kirjoittaa avoimen puheen, jossa kerron biisini tarinan ja sen kaiken, mitä olen tässä koulussa vuosien saatossa joutunut kokemaan ja mitä se olisi pahimmassa tapauksessa saattanut tarkoittaa. Haluan palavasti herätellä ihmisiä, erityisesti kiusaajiani, ajattelemaan ja näkemään tilanteen vakavuuden ja sen, kuinka vaarallisia seurauksia kiusaamisella voikaan oikeasti olla.

Olen ihminen, joka on jonkin asian toteutettavakseen otettuaan päättänyt aina myös pitää huolen siitä, että se kaikki toteutuu hyvin, oikeastaan lähes täydellisesti. Tämäkään kerta ei tee asiaan poikkeusta, juuri nyt motiivini vain ovat vielä aiempaakin tärkeämmät ja vahvemmat; ne suorastaan ajavat minua hurjaa vauhti eteenpäin ja lisäävät janoani onnistua kaikessa niin täydellisesti kuin vain mahdollista. Sillä tällä kertaa kysessä ei ole vain oma hyvinvointini: pelissä on niin monta muutakin ihmistä, joiden asemaan voin onnistuneella esityksellä vaikuttaa. Päätän laittaa itseni aivan täysin likoon tässä projektissa. Raadan hiki hatussa päivästä ja viikosta toiseen, hion pieniä yksityiskohtia aina vain tarkemmiksi, treenaan esitystäni valtavan määrän tunteja viikossa ja näen paljon vaivaa, jotta saan esiintymisasunkin tarpeeksi huomiota herättäväksi. "Sillä esiintymispäivänä joka ikinen silmäpari on kultaakin kalliimpi" muistutan itseäni.

Kun esiintymispäivä sitten vihdoin saapuu, tunnen itseni yhtäkkiä hyvin pieneksi ja yllättävää kyllä, epävarmemmaksi kuin koskaan aiemmin. "Hei, lopeta nyt. Sulla ei oo mitään syytä olla hermona. Sulla on upea ääni, tiiät sen tasan itekki. Tuo biisi on ylivoimasesti sun huikein tuotos ikinä ja näytät hyvältä. Ja se puhe, sun kirjotuslahjas oikeen ylitti ittensä siinäkin. Sä selviät kyllä!!" mutisen kannustavasti itselleni. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta silti tunnen olevani yksi suuri, jähmettynyt hermoraunio. Kilpailu on jo lähtenyt käyntiin ja vuoroni lähestyy uhkaavasti. Mitä lähemmäksi omaa esitystäni tullaan, sitä enemmän käteni hikoilevat, mahastani vääntää ja sydämeni hakkaa. Onnekseni, ennen kuin ehdin tehdä mitään peruuttamatonta, kuten toteuttaa päässäni jatkuvasti pyörivää pakosuunnitelmaa, juontaja lavalla hihkaisee mikkiinsä: ".. ja seuraavaksi vuorossa on Kate Black!" Yleisö kohahtaa ja sieltä täältä kuuluu hiljaisia buuaksia. Se on minulle aivan kuin viimeinen pisara ja lähden kuin lähdenkin päättäväisesti astelemaan kohti edessä häämöttävää lavaa. "Nyt mä niin näytän niille, odottakaas vaan. Tän jälkeen kukaan ei enää kohtele mua tai ketään muutakaan niinku ennen. Ei enää ikinä." ajattelen tiukan päättäväisesti. Mitä pidemmälle pääsen, sitä varmemmaksi askeleeni käyvät ja tuttu itsevarmuus ottaa minussa jälleen vallan.

Kun esitykseni alkaa, oloni on itsevarmempi kuin koskaan. Tuijotan yleisöä tiukasti ja aloitan puheeni. Puhun kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä, yhä silmäillen opiskelijoita ja opettajia vuoron perään, lainkaan ujostelematta tai alistumatta. Loppuun päästyäni salissa on hiirenhiljaista. Vain sieltä täältä kuuluu hämmentynyttä supinaa, toisaalta myös hiljaista, ehkä katuvaakin, nyyhkytystä. En kuitenkaan ole vielä lopettanut, vaan on esitykseni pääosan, siis lauluni, vuoro. Ääneni kantaa koko salin ylle kauniina ja voimakkaana ja sali on jälleen täysin hiljaa, aivan kuin jokainen kuulija olisi lakannut hetkellisesti hengittämästä. Laulan sydämeni pohjasta, annan itsestäni kaiken irti, kaiken senkin, mitä en ollut edes tiedostanut sydämessäni olevan. Tunnen poskieni olevan kyynelten kastelemat ja lauluni lakattua, en voi estää pienen nyyhkytyksenkin karkaavan huuliltani.

Hetken olostani toivuttuani, saan kuitenkin jälleen koottua itseni ja katsahdan yleisöön, kuin tuomion saadakseni. Ja se näky mikä minua odotti sai lähes vereni seisahtumaan ja tuo kylmät väreet iholleni vielä tänäkin päivänä. Huomaan nimittäin lähes jokaisen kasvoja koristavan kyyneleet, ilmeiden vaihdellessa kauhistuksen, pelon, surun ja ehkä häpeän ja katumuksenkin välillä. Osa oppilaista on haudannut kasvonsa käsiin, osa on painautunut penkkeihinsä niin pieniksi kuin mahdollista, aivan kuin haluten vajota maan alle. Toiset tuijottavat minua suu auki kyynelten vieriessä yhä silmistään. Sieltä täältä kuuluu hiljaisia kannustushuutoja ja näen kiitollisia ilmeitä yllättävänkin paljon. Eräs oppilasta jopa nousee paikaltaan, astelee luokseni ja halaa minua tiukasti. "Kiitos. Olen ikuisesti sinulle kiitollinen. Tiedäthän, että esityksesi kosketti monia ja oli meille muille kiusatuille uskomaton voimanlähde?"

Nii-in, sillä hetkellä tiedän ja tunnen onnistuneeni, täydellisesti. Niin täydellisesti kuin olisin ikinä voinut onnistua. Ja sillä samaisellä hetkellä tajuan myös, että tulevaisuudessa minun on niin paljon helpompi hengittää. Sillä yhdessä, minä ja muut kiusatut, tulemme olemaan vahvempia kuin kukaan kiusaajamme ikinä. Yhdessä me olemme voittamattomia.


Semmonen tarina se. Oli muuten yllättävän haastavaa kirjottaa tarina, jonka aiheeseen ei saanu ite vaikuttaa mitenkään vaan sain vaan ohjeet, joiden mukaan sitä tekstiä täyty ohjailla eteenpäin. :-D Mutta silti, oli ihan tosi hauskaa toteuttaa tää juttu siskon kanssa ja sain taas huomata muun muassa sen, miten kivaa kirjottaminen oikeesti on. Ihan superia. <3 Kertokaahan, millasia ajatuksia tai fiiliksiä tuo teksti teissä herätti! :)

18-vuotias

Tänään ois sitte vihdoin se päivä, kun tää tyttö täyttää 18-vuotta! Tuntuu ihan hullulta edes ajatella koko asiaa, niinku oikeesti mihin nää vuodet on taas vieriny.. :-D Fiilis on mitä mainion, sillä onhan tätä ootettu ku kuuta nousevaa jo pidemmän aikaa. Ei sillä, että ajattelisin tän 18-vuoden rajapyykin saavutettuani muuttuvan jotenkin yhtäkkiä niiin aikuiseksi tai että muutenkaan mitään hirveen kummallistaihmeellistäerikoista tapahtuis, mutta täytyy myöntää, että onhan tää nyt aika siistiä! Hei, oon Sini ja oon vihdoin 18-vuotta. Siis kuulitteko,  k-a-h-d-e-k-s-a-n-t-o-i-s-t-a  vuotta! x) Oon muutenki ihan superinnoissani, koska synttärit on vaan joka vuosi niiiin kivat ja ootanki niitä aina yleensäkki ihan tosi paljon. Synttäripäivinä kaikki on semmosta erityistä ja siistiä ja sitä saa leikkiä niin prinsessaa, hah.

.. mutta jos nyt näin synttäripäivän kunniaksi palataan tässä vaiheessa vähä ajassa taaksepäin ja mietitään pikkasen syvällisemmin sitä, miten tähän päivään ollaan saavuttu ja mitä menneisyydessä on tapahtunut, niin täytyy myöntää, että ihan huikeestihan tässä mun syntymästä tähän päivään saakka on asioita tapahtunut ja kokemuksia kertynyt, vaikkei ikämittarissa kuitenkaan tuon enempää vuosia vielä ookkaan. Välillä tuntuu itestäki ihan hullulta, miten tähän ikään mennessä voikaan kokea, nähdä ja oppia niin paljon asioita. Voin kuitenki jo tässä vaiheessa sanoa ihan suoraa sydämestäni, että päivääkään en mun elämästä vaihtais pois.

 Kaikki ne mun elämässä olleet vaikeat ajat ja haasteet joita oon kohdannu on kasvattanut mua ihmisenä ja vahvistanu ihan älyttömästi. Ja toisaalta taas, kaikki ne hyvät ajat ja asiat on tuonu mun elämään niin valtavasti valoa, rakkautta, lämpöä ja onnellisuutta. Jokainen hetki ja päivä on yhdessä rakentanut musta tämän Sinin, joka tänä päivänä oon. Vaikka aina ei jaksakkaan tai pystykkään aatteleen ite siinä tilanteessa että "tästä kokemuksesta mää tuun olemaan kiitollinen joskus tulevaisuudessa" tai ylipäätään uskomaan siihen, että sitä asiaa, mikä sillä hetkellä vastustaa tai tuntuu vaikeelta, oppis oikeesti tarkasteleen myöhemmin myös valoisalta puolelta ja ymmärtämään sen tarkotuksen, voin taas käsi sydämellä kertoa, että just nyt mää oon ihan hirveen kiitollinen siitä ihan kaikesta, mitä oon tähän päivään mennessä saanut kokea, nähdä ja oppia. Oikeesti, ihan tositosi kiitollinen.

Oppimisesta puheen ollen, mua jaksaa edelleenki hämmästyttää myös se, miten yhä edelleenki opin itestäni uusia asioita ihan jatkuvasti. Se on samaan aikaan melko hämmentävää mutta kuitenki ihan tosi siistiä. Mitä pidemmälle aika on kulunu, sitä enemmän oon saanu löytää itestäni uusia puolia, semmosiaki, joita en ois koskaan oikeesti uskonu itessäni olevan. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän mää myös opin itteni lisäksi muista ihmisistä. Omasta ittestään ja muista ihmisistä oppimisen lisäks opin joka päivä elämästä jotain uutta. Opin virheistäni, opin muilta ihmisiltä, opin ihan vaan elämällä. Ja tää asioiden oppiminen muokkaa mua jatkuvasti jollakin tapa uudenlaiseksi ihmiseksi.

 Uskallan tosin väittää, että tuolla syvällä sisimmässä oon yhä se sama pieni Sini, joka oon syntymästä lähtien ollut, mutta sen ympärille on kertynyt paljon asioita, ominaisuuksia ja käyttäytymismalleja, jotka näkyy mussa tänä päivänä vahvasti ja monella tapaa ohjaa mua eteenpäin. Ja se on musta tosi arvokas ja tärkee juttu, siis se, että mää voin jatkuvasti kehittää itteäni. Enkä nyt tarkota sitä, että kehittäisin itteäni ulkonäöllisesti tai lisäämällä jotain matematiikan tai terveystiedon tietoja päähäni, vaan nimenomaan sitä oman ittensä ja käytöksensä kehittämistä. Itteäni kehittämällä voin päästää tietyistä peloista ja ahdistuksista irti, voin antaa ittestäni enemmän muille tai toisaalta saada muista irti enemmän. Itteäni kehittämällä voin kyetä muuttamaan semmosia vahingoittavia ajatusmalleja tai käyttäytymistä, joista on joko itelle tai muille ihmisille haittaa tai toisaalta kyetä aiempaa paremmin hyväksymään ittensä semmosena ku on sekä olemaan armollisempi itelleen. Ja just tää ittensä kehittäminen saa ainakin mulla itelläni toisinaan aikaan semmosia yllättäviä havahtumisia joissain tietyissä tilanteissa, kun yhtäkkiä vaan tajuaa, että se oma käyttäytyminen tai ajattelutapa on aivan oikeesti muuttunut ihan tosi paljo, sinne parempaan suuntaan. Sinne suuntaan, mikä tuo itelle hyvää oloa ja mikä vaan tuntuu itestä oikeelta.

Joka päivä mun mielessä muotoutuu entistä paremmin se kuva itestäni. Päivä päivältä kysymyksiin "Kuka mää oikeesti oon? Minne kuulun ja missä on mun paikka?" on helpompi löytää vastaus ja selittää se niin itelleen ku muillekin. Tai jos sitä suoraa vastausta ei löydykkään, kykenen kuitenkin rakentamaan sitä jonkinlaista runkoa tuolle kaikille ja oikeesti pohtimaan ja ettimään sitä omaa identiteettiä. Totta kai toisaalta just tässä iässä ku tulevaisuus on niin avoinna ja muutosten tuulet puhaltaa oikeen voimalla, tulee usein semmonen olo, että apua, oon kyllä ihan hukassa enkä tiiä kuka oon, mitä haluan tai minne kuulun. Mutta kuitenkin, se kokonaiskuva tästä kaikesta on alkanu muotoutumaan ja vahvistumaan päivä päivältä eheämmäksi. 

Jos multa kysyttäisiin nyt, mitkä asiat koen mun suurimmiksi saavutuksikseni tähän 18-ikävuoteen tultaessa, miettisin ja pohtisin ehkä hetken tätä kysymystä mutta jo pian keksisin vastauksen. Voisin kertoa, että mun suurin saavutus on hyvä koulumenestys tai kivan kesätyöpaikan saaminen. Tai jonkin kilpailun tai turnauksen voitto. Voisin luetella kaikkia niitä materialistisia saavutuksia, joita oon erilaisten tietojen ja taitojen avulla saavuttanut.  Mutta ei, mikään noista ei kuitenkaan ois mun vastaus. Mää nimittäin koen, että ne sydämen asiat joita ei voida rahalla tai maineella saada on ehottomasti mun suurimmat saavutukset tässä elämässä. Mun suurimmat saavutukset on ollut oppia ymmärtämään se, kuinka tärkeää on rakastaa itseään ja hyväksyä niin itsensä ku kaikki muutkin just sellasenaan kun ovat. Kaikista merkittävimmät saavutukset on olleet ne asiat, jotka on edistäneet niin mun itteni ku mun läheistenkin hyvinvointia ja tuoneet tähän maailmaan jotain hyvää. 

Oon kaikista ylpein niistä saavutuksista, joiden avulla oon saanut hymyn jonkun toisen ihmisen kasvoille. Niistä saavutuksista, jotka on vaikuttaneet joko mun omaan tai jonkun muun elämään positiivisesti. Mun suurimmat saavutukset on ne kaikki arvokkaat oivallukset ja pohdinnat, jotka on auttanu mua pääsemään tässä elämässä eteenpäin ja tuonu mulle onnellisuutta. Ne oivallukset ja pohdinnat, jotka on lisännyt mun ymmärrystä, empatiakykyä ja vahvuutta.

Mun elämään, niinku varmasti ihan jokaisen muunki elämään on mahtunut monenlaisia vaiheita. Niin lapsuudessa ku nuoruudessaki oon joutunut kohtaamaan ne omat haasteensa ja kipukohtansa, mutta mikä tärkeintä, kaikesta oon selvinnyt. Oon päättänyt kuljettaa semmosta positiivista asennetta päivästä toiseen mukanani, tilanteessa ku tilanteessa. Se ei tarkota, että mun täytyy olla aina vahva, tai että elämä ois jatkuvasti pelkkää hymyä ja onnenkyyneleitä. Se yksinkertasesti tarkottaa sitä, että pyrin uskomaan lähtökohtasesti elämän hyvyyteen ja kauneuteen. Ku elämä näyttää nurjan puolensa, teen töitä, jotta se kääntäs takas esiin sen kauniimman puolensa. Ku joku asia ei tunnu hyvältä, teen asioita, jotta se lopulta muuttuisi hyväksi. Ku elämä riepottelee puolelta toiselle, saan olla heikko, saan jakaa murheeni muille. Mutta luovuttaa en saa koskaan, aina täytyy löytyä syy nousta takas jaloilleen. Ja siitä asenteesta ja periksiantamattomuudesta  mää oon kyllä itessäni oikeasti ylpeä. "Elämän tie, kyllä kantaa", uskokaa tai älkää.

Ja tiiättekö mitä, mää toivon niin kovin, että tuun jatkossakin oppimaan elämältä yhtä paljon ku tähän mennessä oon saanu oppia. Toivon, että saan kokea tulevaisuudessakin yhtä paljon, yhtä voimakkaasti. Toivon, että tuo sama positiivinen asenne säilyy mun matkassa tulipa eteen sitte mitä tahansa ja että voisin ens vuonnaki vaikkapa just mun synttäripäivänä kertoa teille olevani saavuttanu ja kyenny kehittämään mulle tärkeitä asioita. Toivon, että jatkossaki kykenen näkemään, kokemaan ja nauttimaan niistä elämän pienimmistäkin asioista ja ottamaan rohkeasti ja avoimesti vastaan ne antimet mitä elämällä on mulle tarjota. Ja ehkä tärkeimpänä asiana, mää todella toivon ihan sydämeni pohjasta, että vuodenki, tai oikeestaan vuosien ja vuosikymmentenkin päästä, mulla on hyvä olla. Että mulla ois näin levollinen ja rakastettu olo.

 Sillä just nyt, tänään ja tässä, voin sanoa tuntevani mun sydämessä suurta onnea, iloa, rauhaa ja rakkautta. Mulla on just tässä ja nyt oikeesti hyvä olla.

Hyvää syntymäpäivää, 18-vuotias minä!

ps. Kuvaa 18-vuotiaasta Sinistä saatte ehkäpä enspostauksessa, tänään kun en oo kerennyt kameran eessä lainkaan heilumaan.. :-D Hah, tähän postaukseen pääsi siis nyt vaan noita vanhempia kuvia, mutta etteköhän jatkossa tuu näkemään (aivan riittävästi) miltä tää vuoden vanhempi tyttö sitte näyttääkään.

Isänpäivän kuulumisia

Huomenta ja hyvää isänpäivää kaikille! Mun aamu käynnisty tänään jo varhain isänpäivän juhlimisen merkeissä, samoilla perinteillä mentiin siis tänäkin vuonna ku joka vuosi aiemminkin: herättiin kaikki muut paitsi iskä oikeen aikasin valmistelemaan kunnon herkkuaamiaista ja kahvitteluhetkeä ja kun kaikki oli valmista niin mentiin herättämään iskää kera onnittelulaulun, lahjojen, kakkukahvien ja sen herkullisen aamupalan. Niin kivaa, kun kaikki sisarukset ympäri Suomea tuli tän viikonlopun ajaksi kotiin, niin ollaan pitkästä aikaa koko perhe taas koossa. 

Ajattelin, että nyt ois mukava tulla taas pitkästä aikaa vähä jakamaan omia kuulumisia teiän kanssa, joten mitäpä mulle siis kuuluu just tällä hetkellä? - Oikeestaan tosi hyvää, ellei lasketa mukaan tätä jälleen kerran päällä olevaa sairasteluputkea. 

Alotin tossa noin kuukausi sitte autokoulun ja pian oonki jo kaikki teoriatunnit suorittanu kun taas ajotunteja on vielä reilummin jäljellä mutta niitäki oon kuitenki jo muutaman käyny ajamassa. Autokoulu oli mulle ennen ite sinne menoa oikeesti semmonen enhaluamennäsinneenkätuuikinäselviämäänsiitäapuaaaaa-juttu, mutta niin vaan oon hengissä selvinny ainaki tähän saakka ja vieläpä ihan kunnialla! :-D Se on niin siisti fiilis, kun ylittää ittensä ja omat pelkonsa tekemällä jotain missä joutuu poistumaan siltä omalta mukavuusalueelta ja kohtaamaan ne päänsisäset mörkönsä ihan silmätysten.

Lukiorintamalla menee hyvin ja niinku aiemminki jo sanoin, on mulla nyt meneillään ihan tosi rento jakso, kiitos ykkös ja kakkosluokan aherruksen ja kurssikertymän, mikä kelpaa kyllä oikeenki hyvin mulle. Toki esimerkiks terveystiedon nettikurssi tuo aivan kiitettävästi tehtävää mutta niitä tehtäviä voin tehä kotonaki, ettei tarvi aina koulunpenkillä istuskella kouluhommia hoidellakseen. Vähän jännittää kun ens perjantaina saadaan vihdoin ne syksyn kirjotusten viralliset tulokset, mutta toisaalta mulla ei oo mitään paineita, koska tiiän, että tein parhaani ja oon jo itessään siihen tyytyväinen.

Abivuosi on lähteny tosi mukavasti liikkeelle (tai no, liikkeelle ja liikkeelle, tuntuu nimittäin, että pianhan jo koko vuosi on suunilleen hujahtanu ohi ..) ja on tuonu monia kivoja juttuja mukanaan. Käytiin esimerkiks tuossa torstaina tutustumassa Oulun yliopistoon, pian on tulossa niin säbä- ku futsalturnaustaki joihin pääsin mukaan, ja no, kavereiden kanssa vietetty aika koulussa on ollu ihan superkivaa. Tää vuosi on siis tuonu jo tähän mennessä monenlaisia kivoja juttuja tullessaan ja uskon, että niitä tulee kyllä jatkossakin ilmaantumaan suunnalta jos toiselta. 

Mutta vielä siihen sairastelukierteeseen palatakseni, tää syksy ja alkutalvi on ollu kyllä siltä osin aika katastrofaalinen. Mulla oli tuossa jokusen aikaa sitte melko pitkään taukoa sairasteluista ja sain olla pitkiäkin aikoja terveenä, mutta kun koulut alko ja syksy saapu niin mun sairasteluputki päätti alottaa taas matkansa.. Nyt tässä ollaanki näiden muutamien kuukausien aikana käyty läpi niin oksennustautia ku lukuisia kovia flunssiaki, viimeisin on tässä edelleenki päällä. Välillä on ollu vähän terveempiäkin jaksoja, tosin sillonkin on ollu inhottava yskä vaivana, mutta kovin kauaa nää terveen jaksot ei kyllä oo tässä viime aikoina valitettavasti kestäny. 

Niin turhauttavaa, koska tää sairastelu vie jo yksinään ihan älyttömästi energiaa niin ku siihen päälle täytyy vielä sovittaa koulunkäynti, autokoulu ja muut pakolliset tai toisaalta ei niin pakolliset jutut, niin voin kertoa, että väsymys on välillä ihan hirmusen suurta. Liikuntaa ei voi harrastaa ollenkaan (tuossa yks päivä hölmönä kävin kyllä liikkumassa flunssasta huolimatta mutta siitäkös se flunssa vasta innostu.. oireet vaan paheni oikeen moninkertaisesti ja olosta tuli entistä kurjempi) ja monesti on täytyny jättää jotain tosi kivoja juttuja väliin ihan vaan sentakia, ettei sen heikon olon takia pysty tekemään oikein muutaku lepäämään.

Mutta nyt vaan täytyy levätä ihan tosissaan, olla liikuntakiellossa, käyä kaikki maholliset ja mahottomatkin poppakonsit läpi ja erityisesti pitää peukkuja, jotta tää mystinen sairastelukierre katkeais vihdoin ja pääsisin eleleen vähän vähemmän väsyttävää ja vähäkipuisempaa elämää sitten. 

Jatkuupa sairastelu sitten tai ei, niin oon kuitenkin ihan innoissaan erityisesti tästä alkavasta viikosta! Mulla on nimittäin synttärit 16.11 eli ensviikon keskiviikkona ja sen myötä on sitte luvassa varmasti jonkinlaista kivaa ohjelmaa ja no, onhan se nyt siistiä täyttää vihdoin 18 vuotta. Lisäks meiän perhe saa uuden, karvasen ja pikkuisen, perheenjäsenen tulevana sunnuntaina. <3 Meiän perheeseen tulee siis pieni jämtlanninpystykorvan pentu ja me kaikki ollaan siitä ihan superinnoissaan! Tää pikkuinen tulee olemaan kyllä enemmänku tervetullut tähän perheeseen. Ootan myös tosi innoissaan noita tulevia turnauksia, joista eka on jo alle kahen viikon päästä, samoinku joulua ja no tietysti sitä lomaaki. Autokoulun suorittaminen mahollisimman pian loppuun, se kuulostaa kans oikeen hyvältä, oispahan sitte yks etappi kohti aikuisuutta saavutettu! :-D

Tämmösiä mietteitä mulla siis tällä kertaa. Elämä rullaa mukavasti eteenpäin ja vaikka pieniä takapakkeja onkin tullut esim. tän sairastelun osalta, oon kuitenki pääosin tosi fiiliksissä tästä tämänhetkisestä elämäntilanteesta ja noista kaikista kivoista jutuista, joita on lähiaikoina tulossa! Nyt ois vuorostaan mukava kuulla, että mitäpä just sulle kuuluu? :-)

En pelkää enää pimeää

Leikittelee kasvoillani tuulen

hento huokaus

Nuo säteet auringon viimeiset

valollaan peittää varjot pois

Vaan taas yötä kohti edetään

tuuli yltyy, raivoaa

sinne tänne heittelee

tuota pientä kulkijaa

myös pimeys täysin yllättää

valon vuorostaan voittaa varjoillaan

ja niin pelkään suurta voimaa sen 

tikareja selkääni heittävän

pelkään sydämeni kovettuvan

pikkuhiljaa sulkeutuvan

Mutta joka hetki tiedän sen, ei epätoivo sydämeeni valtaa saa

kun rinnallani kuljet mun

kun tunnen sun

sen otteen kovin lämpöisen

tiukan, turvallisen

Ja kun kohtaan katseesi luottavan

sydämesi rakkautta viestivän

en tunne surua, ikävää,

en pelkää enää pimeää. 

- Sini

 ps. Ois kiva kuulla, haluaisitteko te jatkossaki lukea sillon tällön näitä mun omia runoja tai tekstejä ja muutenkin, mitä fiiliksiä ja ajatuksia nuo tekstit teissä herättää, palautetta nimittäin ois huippua saada! Niin ja oikein mukavaa viikonloppua kaikille! :-)