Vuosi 2015

Jälleen vuoden lähestyessä loppuaan ois aika koota vähä kulunutta vuotta yhteen, tälläkertaa vuotta 2015. Hui, ihan pian ollaan jo vuodessa 2016, mihintääaikaoikeenkatoaa.. Vuosi 2015 on vuosi, jolloin tapahtu niin paljon, mutta joka kuitenki vierähti niin nopeesti ohi. Ihan yhessä hujauksessa. 

Ja tässä sitä nyt taas ollaan, kera monien uusien kokemusten. Vaikka tästä menneestä vuodesta löytyy yhtäläisyyksiä aiempiinki vuosiin, on tullut kuitenkin myös koettua, opittua, nähtyä, kuultua... paljon uuttakin. Ja musta vahvasti tuntuu, että tää kulunu vuosi tulee jäämään erityisen hyvin mun mieleen tapahtumarikkautensa ja monien mieleenpainuvien asioidensa vuoksi.

Vuodelle 2015 oli paras mahollinen alku, nimittäin 1.1.2015 musta tuli ekaa kertaa täti, aivan vallottavalle pikkuprinsessalle. Pian tää neiti onki ollu jo vuoden meitä ilahuttamassa ja voin sanoa, että tää rakkaus ja kiintymys tuota pientä kohtaan on aivan mahottoman suurta. Se valloittava hymy ja iloinen jokellus, se touhukas ilme ku typy lähtee viuhtomaan eteenpäin, teiänki sydämet niiiiin sulais jos pääsisitte viettämään tän tyypin kanssa aikaa!  

Ihanan alun jälkeen elämä jatkoki kulkuaan oikeen mallikkaasti. Uusia ihmisiä alko ilmestymään mun elämään yks toisensa jälkeen. Vaikka joidenkin ihmisten kanssa ollaan tämän vuoden aikana etäännytty ja jokunen poistunu kokonaanki mun elämästä, koen, että nekin ihmiset joiden kanssa en nykyään enää paljon tekemisissä oo, ovat osaltaan tuoneet mun elämään paljon hyvää, he on antaneet, opettaneet ja kasvattaneet mua paljon, sekä oon saanu paljon ihania muistoja heiän ansiostaan. Ne saadut asiat säilyy aina, vaikka joidenkin kanssa tiet onki erkaantuneet. Arvostan tosi paljon sitä yhessä vietettyä aikaa ja kaikkea mitä ollaan yhessä koettu. Jokainen ihmissuhde antaa paljon ja opettaa uusia asioita. Tänäkin vuonna saan olla kiitollinen siitä, että mun ympärillä on ollu niin mahtavia ihmisiä, ja että oon saanu tutustua useisiin upeisiin ihmisiin ja monet aiemmatki ystävyyssuhteet on vahvistunu vuoden kuluessa tosi paljon.

Jotenki tänä vuonna mulle on valaistunu erityisen selvästi se, että koskaan, ikinä, milloinkaan ei saa tuomita ketään tyyppiä vaan sen ensivaikutelman perusteella. Jos niin oisin aina tehny, puuttuis mun elämästä useita sairaan huippuja tyyppejä. Oon siis oppinu erityisen hyvin sen, että jokaikiselle täytyy antaa mahollisuus ja ettei tyyppejä saa tuomita sen ensivaikutelman vuoksi. Jokaisesta paljastuu uusia puolia kuhan vaan vähän viittii tutustua paremmin. Annetaan kaikille mahollisuus näyttää millasia oikeesti on, joohan? 

 Alkuvuoden huolettomuuden jälkeen elämää tulivat yllättäin varjostamaan läheisten sairastumiset ja rakkaan ihmisen menettäminen. Alkuvuodesta lähtien sairaalavierailut tulivat erittäin tutuksi, lähes puolenvuoden ajaksi. Jatkuva menettämisen pelko ja huoli toisen voinnista veivät paljon voimia ja hankaloittivat normaalia arkea. Takaraivossa kolkutti päivästä toiseen se karu tosiasia, että toiseen sattuu ja kovasti ja voi olla, että jo pian joudutaan hänestä irti päästämään.

Ja vaikka meillä kaikilla oli tiedossa se, että millon vaan voi olla tän meiän rakkaan aika lähteä, ei se lopulta helpottanu asian kohtaamista lainkaan. Kuolema tuli suurena järkytyksenä ja shokkina, ja seuraavat päivät ja viikotkin oli melkosen sumun peitossa tarpomista. Pikkuhiljaa elämästä sai kuitenki taas paremmin kiinni ja vaikka ikävä on edelleenki tosi suurta ja vaikken vieläkään ihan täysin oo koko asiaa kyenny sisäistämään niin nyt on jo paljon levollisempi olo ja tunnen, että nyt mummulla on hyvä olla eikä kivut enää vaivaa.

Oon edelleenki niin kiitollinen mun ystäville ja perheelle, joiden avulla sitä jakso niinä huonoinaki päivinä punnertaa eteenpäin ja joiden kanssa pystyin keskustelemaan mummusta ja hänen kuolemaansa liittyvistä tunteista ja ajatuksista. Puhuminen helpotti huomattavasti asian käsittelyä ja hyväksymistä, samoinku kirjottaminen. Oon ilonen, että mulla on ollu mahollisuus käyä pikkuhiljaa koko asiaa läpi ja oon löytäny ne omat keinoni päästä tuosta asiasta yli. Kaikista toimivin keino on kuitenki aika. Aika parantaa haavat, niinhän se menee. Näin lähes 4 kuukauden jälkeen suru ei enää oo päivittäin läsnä, ja voin muistella mummua hymyssäsuinkin ilman surun kyyneleitä.

Muidenkin läheisten terveyshuolet ovat onneksi näin loppuvuodesta vihdoin täysin takanapäin, ja arki sujuu taas entiseen malliinsa. Just nyt normaali arkiki tuntuu vaan niin hyvältä. Ei enään päiviä toisensa jälkeen sairaalassa, ei enään jatkuvaa pelkoa siitä miten toinen voi. Kaikki on hyvin. Elämä hymyilee, ja just niistä pienistä, mutta arvokkaista, asioista muodostuu elämän tähtihetket. Lämmin halaus, illanvietto ystävien kanssa, päivä koko perheen kanssa, rakkaan ihmisen kaunis&koskettava viesti, kävelyretki metsässä, kauniin tähtitaivaan katsominen..

Tää vuosi on opettanut ja vahvistanut mua tosi paljon. Oon käynyt läpi kipeitäkin asioita, mutta täytyy sanoa, että vaikka ne toki satuttaa ja tuntuu pahalta, on ne oikeesti opettanu ja kasvattanu mua ihan valtavasti. Ja vahvistanut. Ne on auttanu arvostamaan entistäkin enemmän läheisiä, ystäviä, elämää ylipäätänsä. Niitä pieniäkin asioita, joita ei aina muista arvostaa. Haluan olla jatkossakin avoimin mielin, valmiina ottamaan vastaan uusia haasteita ja kokemuksia, valmiina elämään täysillä ja nauttimaan elämästä.

Oon kasvanu ihmisenä tosi paljon tänä vuonna. Oon ottanu rohkeasti askelia eteenpäin, tuntemattomaanki. Ja oon ylpeä siitä.

Ennenkaikkea tää vuosi on opettanu mua elämään hetkessä. Päästämään irti menneistä ja jättämään tulevaisuudessa elämisen ja siitä murehtimisen pois. Vaikka välillä on menty tukka putkella eteenpäin, suoritettu suorittamisen jälkeen, toisinaan liikaakin, oon kuitenki muistanu pysähtyäkin, kaiken kiireen ja touhun keskelläkin. Välillä oon pistäny kaiken muun syrjään ja ollu vaan. Kuunnellu itteäni ja tehny asioita, joista oikeesti pidän. 

Tää vuosi on myös näyttänyt mulle sen, kuin valtava on oman asenteen merkitys elämässä. Kukaan ei voi valita niitä vaikeuksia tai vastoinkäymisiä, mitä elämässään kohtaa, mutta jokainen voi päättää selviävänsä niistä tai toisaalta luovuttaa ja jättää leikin kesken. Hyvällä asenteella pääsee jo tosi pitkälle, sama mitä eteen tuleekaan. Mää arvostan niin paljo tyyppejä, jotka jaksaa hyvällä asenteella taivaltaa tätä elämää päivästä toiseen. Mitä tahansa kohtaavatkaan. Elämä maistuu paljo makeammalle ku muistaa mennä eteenpäin hyvällä asenteella.

Niin, ja yks asia, jonka oon jälleen tämänkin vuoden aikana huomannu, on se, kuinka suuri voima hymyllä ja naurulla on. Ja huumorilla. Kuinka paljo se rentouttaa ja tuo hyvää mieltä. Rakastan sitä, ku ihmiset hymyilee. Se on musta niin kaunista. Jokaikinen hymy. Nauru. Jos itellä sattuu oleen huono päivä, niin voi että miten paljo  yks hymy voi päivää parantaa. Kiitos hymyistänne siis! Toivon, että ensvuonna mulla on yhtä paljon aihetta hymyyn ja nauruun ku tänä vuonna. <3

Oon tän vuoden aikana ylittäny itteni moneen otteeseen, tehny asioita joista haaveilin, mutta joita en aiemmin ollu uskaltanu toteuttaa. Oon poistunu mukavuusalueeltani, jotta rohkaistuisin ja voisin kokea uusia asioita. Oon oppinu tuntemaan itteäni vieläkin paremmin, hyväksynyt sen, ettei aina tarvi kaikessa onnistua niin hyvin. Oon oppinu sen, että kun parhaansa yrittää, niin se riittää. Olipa tilanne mikä tahansa. Oon ymmärtäny sen, että jokainen ihminen on just omana ittenään niin epätäydellisen täydellinen, virheineen ja vikoineenkin. Myös minä. 

Oon tajunnu, että jokainen ihminen on eniten edukseen saadessaan olla omana itsenään, tarvihtematta esittää ketään tai mitään. Oon tajunnu, että se ei haittaa, vaikka oonki usein vähän ujo, vaikka jännitänkin paljon esiintymistä, vaikka stressaankin tosi paljon asioita, vaikka oonkin herkkä, vaikka pohdiskelenki joskus liikaaki. Koska kaikki nuo on mun ominaisuuksia, ja vasta niiden kanssa oon minä, oma itteni. Ja sillon oon just hyvä. 

Kaikenkaikkiaan tästä kuluneesta vuodesta jäi siis hyvä maku suuhun: paljon tuli koettua ja opittua, ja vuoden aikana ehti tapahtua vaikka ja mitä. Oli iloja, oli suruja, mutta kaikesta selvittiin, hyvällä asenteella. Tästä on hyvä suunnata kohti uutta vuotta ja uusia kujeita!

Hän

Moikka! Niinku suurin osa teistä varmasti tietääkin, mää pidän kirjottamisesta ihan mahottomasti. Kirjottelen oikeestaan päivittäin edes jotain ylös: mun ajatuksia, tunteita, päivän tapahtumia, postauksia blogiin, joskus runojaki ja lyhyitä tarinoita. 

Ja vaikka oon kirjottanu viime vuosina paljo runoja ja semmosia fiktiivisiä tekstejä, en oo koko blogihistoriani aikana jakanu tänne blogin puolelle yhtään niistä. Oon keskittyny enemmänki kuulumisiin, omiin tunteisiin tai "maailman menoa" pohdiskeleviin teksteihin. Ehkä se on osittain ollu epävarmuus, mikä mua on jarruttanu semmosten ns. omien tekstien julkasemisessa, oon miettiny liikaa kelpaako tekstit ja koska en itekkään oo oikeen osannu päättää tyydyttääkö se jälki, oon päättäny sitte olla julkasematta mitään. 

Eilen illalla mulle tuli kuitenki semmonen fiilis, että vitsit musta ois kiva, jos saisin tänne bloginki puolelle julkastua ainaki sillon tällön jotain fiktiivisiä tekstejä/runoja, jotain mitä oon aikaseks saanu. Tuona samaisena iltana (heh, tai pikemminki yöllä) sitte kirjotinki hetken mielijohteesta fiktiivisen tekstin ja aattelin sen nyt rohkaistua teillekki jakamaan, vihdoin siis fiktiivisiä tekstejä tännekki, hah. Palautetta saa antaa, nimittäin ois tosi kiva kuulla, mitä tekstistä pidätte. :) Kertokaahan toki myös, haluaisitteko jatkossaki nähä tämänkaltasia tekstejä, siis semmosia, mitä ei tätä päivää aiemmin oo mun blogissa ikinä näkyny. 

Mutta nyt ite tekstin pariin!

Kävelen hitain askelin mutkittelevaa, kapeaa polkua eteenpäin välillä pysähtyen tuijottamaan ympäröivien puiden synkkiä latvoja. Tuuli humisee korvissani ja kuulen jostain kaukaa yksinäisen pöllön huhuilua. Muuten kaikkialla on aivan hiljaista, ja tunnen, kuinka kylmyys alkaa pikkuhiljaa tunkeutua vaatteideni alle saaden minut hytisemään.

Lopulta saavun perille määränpäähäni, paikkaan, jonne aina päädyn halutessani olla rauhassa. Paikkaan, joka on niin syrjässä ja piilossa, etteivät siitä tiedä muut kuin minä. Ja Hän.

Istahdan vieressäni olevalle suurelle kivelle ja annan vihdoin itselleni luvan palata hetkeksi menneeseen. Vaivun muistelemaan niitä elämäni parhaita aikoja, jolloin Hän oli vielä vierelläni. Yhteisiä hetkiämme, Hänen lempeitä, kauniin ruskeita, silmiään. Hänen valloittavaa hymyään, tapaa, jolla Hän katsoi minua aina, riitojenkin keskellä. Sitä hellyyttävää huolehtivaisuutta, jota Hän minulle osoitti.

Siirryn muistelemaan sitä päivää, jolloin kaikki muuttui, lopullisesti. Kyyneleet alkavat valumaan silmistäni, sumentaen näkökenttäni kokonaan. Tunnen suunnatonta kaipuuta ja ikävää Häntä kohtaan. Tunnen, kuinka sisälläni on tyhjä paikka, vain Häntä varten, Hänen jäljiltään. Tiedän, ettei sitä paikkaa voi kukaan muu täyttää. Ikinä. Koskaan.

Tunnen oloni yhtäkkiä hyvin väsyneeksi, ja ajatuskin kotiinpalaamisesta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ja vastenmieliseltä. Silmät pyrkivät alun vastusteluistani huolimatta vaipumaan kiinni ja olo tuntuu raskaalta. Käperryn kiven vierelle, lempipaikkaani, ja suljen silmäni. Päätän hiljaa mielessäni vain lepääväni hetken, ja sitten kiiruhtavani virkeämpänä takaisin kotiin. Oloni tuntuu yön pimeydestä huolimatta niin kovin turvalliselta ja hetken päästä vaivunkin aikomuksistani huolimatta syvään uneen... jälleen Hän mielessäni.

Aika vierii ja vasta tuntien kuluttua säpsähdän hereille. Heräämiseni aiheuttaja on ääni, joka kuuluu jostain aivan viereltäni, jostain hyvin läheltä. Aivankuin joku tai jokin kävelisi minua kohti..

Sydän pamppaillen nousen "pediltäni" istumaan, ja sitten kiireesti seisomaan, jalat ankarasti vavisten. Valmistaudun pakenemaan, tai toisaalta taistelemaan jos tarve vaatii. Pälyilen hermostuneesti ympärilleni mutta koska silmäni eivät ole vielä tottuneet pimeään, en erota ketään. Mitään.

Hetken syvän hiljaisuuden jälkeen kuulen tutun äänen kuiskaavan: "Meri.. Oletko se sinä? Oletko se todella sinä?" Jalat pettävät altani ja vajoan henkeä haukkoen maahan. Samalla sekunnilla kun, vielä pimeässä seisova, tulija aukaisee suunsa, tunnistan äänen. Tulija on Hän!! Miten? Miksi? Milloin? Päässäni risteilevät tuhannet kysymykset ja mieleni ei tahdo käsittää tilannetta lainkaan. Viime tapaamisestamme on kulunut niin kauan. Liiankin. Tätä hetkeä olen etukäteen niin paljon pelännyt mutta toisaalta odottanut, vältellyt mutta kuitenkin tapaamisesta unelmoinut. Olin siitä kamalasta päivästä saakka, päivästä jolloin Hänet menetin, vahvasti uskotellut itselleni, etten enään koskaan elämäni aikana Häneen törmää. Lopulta aloin oikeasti niin uskomaan. Ja kuitenkin, siinä Hän nyt seisoo edessäni, ilmielävänä, juuri sellaisena kuin aina ennenkin, silloin joskus.

Hän astelee lähemmäksi varovasti, katse maahan suunnattuna. Hän pysähtyy vasta ollessaan aivan vierelläni. Katseemme kohtaavat, pysähtyvät. Kurkkuani kuristaa, kun näen sen valtavan suuren tuskan Hänen silmissään. Se epätoivo, tuska ja ahdistus, ne suorastaan paistavat Hänen kasvoiltaan. Kyyneleet nousevat taas silmiini, putoavat ensin yksi kerrallaan poskilleni ja siitä maahan, ja pian yltyvät jo vuolaaksi virraksi kastellen niin kasvoni kuin takkinikin märäksi.

Tukahdutetulla äänellä kerron Hänelle, kuinka olen häntä ikävöinyt, kuinka paljon tunnen häntä kohtaan edelleen. Enää en voi hillitä itseäni, vaan rajusti nikotellen ripustaudun Hänen kaulaansa. En haluaisi päästää tästä koskaan enää irti. Hän silittää hiljaa hiuksiani ja puhelee rauhoittavasti. Silti Hänenkin kasvojaan koristavat kyyneleet, ja tuska silmissä vain syvenee.

Syvällä sisimmissäni tunnen ja tiedän sen, että pian on taas hyvästien aika. Minun täytyy päästää jälleen Hänestä irti. Vaikka kuinka rakastan häntä yhä ja vaikka hänkin rakastaa yhä minua aivan valtavasti. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Eikä tule.

Kuin ajatukseni lukien Hän puhkeaa puhumaan, surullisella ja hiljaisella äänellä: "Meri. Sä tiiät, miten paljo tunnen sua kohtaan. Mitä tunsin sillon, mitä tunnen nyt, ja mitä tunnen tästä eteenpäinki. Mä haluisin jäädä vaan tänne sun kanssa tai ottaa sut mukaani, miksen vaikka palata sunki luokse, sun matkaan. Haluisin viettää koko loppuelämäni sun kanssa. Mut mä tiiän ja sä tiiät et se on mahdotonta.Täysin mahdoton ajatus. Me kummatkin tiietään se valitettavan hyvin. Meiän on pakko lähtä omiin suuntiimme taas, ei meiän oo mitään järkeä kiduttaa itteämme ja toisiamme enempää. Ei pitkitetä tätä tuskaa enää.."

Tiedän, että Hän on oikeassa, tiedän sen tuskallisen hyvin. Mutta se ei helpota tilannetta missään määrin, se ei helpota irtipäästämistä ja hyvästelemistä lainkaan. Epätoivon- ja kaipauksentäyteinen hiljaisuus laskeutuu yllemme. Lopulta Hän rikkoo hiljaisuuden, tarttuu käsiini katsoen samalla syvälle silmiini. Hän kuiskaa hiljaa, niin hiljaa, että vain vaivoin saan sanat erotettua: "Mun on nyt mentävä. Lupaathan pitää huolen itestäs, jooko? Edes mun vuoksi. Ehkä me joskus vielä törmätään, ken tietää. Ja vaikka ei törmättäs, muista se, että kuljet aina mun mukana, sydämessä. Et sä koskaan mua menetä, sä oot aina osa mua ja mä osa sua."

Sen sanottuaan ja kaappattuaan minut vielä kerran nopeaan, mutta hellään halaukseen, Hän poistuu tulosuuntaansa ripeästi, kasvot tuskasta vääristyneinä. Jähmetyn paikoilleni. Yritän huutaa Hänen nimeään, mutta ääneni ei kulje. Yritän juosta Hänen peräänsä, mutta jalkani eivät toimi. Nyt Hän on jo liian kaukana, pimeys nielaisee hänet sisäänsä, katsoessani suuntaa jonne Hän poistui, näen pelkkää pimeää, mustaa. Olen jälleen yksin, ilman Häntä.

Unelmani, jotka hetkeksi kävivät toteen, ovat jälleen saavuttamattomissani ja niin kovin kaukana. Enää pimeydessä yksin seisoessani oloni ei ole turvallinen, enää en nauti luonnon hiljaisuudesta. Kylmyys hiipii jälleen raajoihini, tuoden tullessaan hetkeksi väistyneen väsymyksen takaisin.

Järkytyksestä ja surusta huolimatta pakotan itseni liikkeelle ja pian huomaankin olevani jälleen sillä samaisella, mutkittelevalla ja kapealla, polulla, jonka varrella puiden latvat näyttävät synkiltä, tällä kertaa entistäkin synkemmiltä. Tuulen humina on yltynyt ulvonnaksi, ja yhä jatkuva yksinäinen ja surullinen pöllön huhuilu raastaa sydäntäni. Pysähdyn. Katson jonnekkin kauas, suuntaan jonne luulen Hänen menneen, ja kuiskaan tuulen vietäväksi vielä viimeisen viestini. Tule takaisin. Ole kiltti.