torstai 12. helmikuuta 2015

Esiintymispelko ja jännittäminen

Jännittäminen. Esiintymiskammo. Stressaaminen ja epäonnistumisten pelkääminen. Tuttua? Kyllä, todella tuttua ainaki mulle. Varsinki ennen. Mulla on jo melkeen pari vuotta ollu blogi, mutta en oo sinä aikana kovinkaan paljo tästä aiheesta puhunu. Joskus oon toki maininnut, että pelkään esiintymistä ja stressaan paljon asioita, mutta siihenpä se sitte oikeestaan onki jäänyt.

Miksi en sitte oo aiemmin puhunut ja miksi nyt päätin ihan kokonaisen postauksen omistaa tälle aiheelle? - No, en oo aiemmin puhunu, koska rohkeus ei oo riittänyt ja sillonku nuorempana olin vielä ujompi ja esiintymispelkoisempi niin jotenki ei vaan tahtonu ottaa sitä asiaa esille. Ehkä se jotenki jopa hävettiki mua, en pitänyt yhtään siitä että oon niin kamalan ujo ja esiintymiskammoinen. Nyt mulle tuli kuitenki kunnon inspis, että hei mitä jos väkertäisin tästä aiheesta jonkunäköstä postausta, koska luulen että siellä ruudun toisella puolella on paljonkin ihmisiä jotka on tuntenu ja kokenu samoja juttuja mistä nyt aion puhua. Ja toivonmukaan saan teissä jonkunäköstä pohdiskelua aikaan ja teiänki kokemuksia ois sairaan kiva kuulla.

(Varoitus, tästä saattaa tulla tosi pitkä postaus, lukekaa omalla vastuullanne. ;-) )



Tuossa yläasteella ku olin, niin se jännittäminen,stressaaminen ja esiintymispelko oli ehkä pahimmillaan. Pelkäsin esiintymistä aivan älyttömästi. Viittaaminen tunneilla teki tiukkaa, koska pelkäsin että alan änkyttämään tai vastaan väärin ja se jännitti myös ku kaikki kuuntelee ja kattoo just vaan mua. Jännitin tosi paljo kaikkea ja varsinki aikuisille puhuessani olin tosi ujo ja hiljanen. Enkä nyt tarkota esiintymispelolla semmosta jotain sadan ihmisen edessä esiintymistä. Tarkotan lähinnä sitä ihan arkipäivästä sosiaalista kanssakäymistä ja sosiaalisia tilanteita, joissa mun pitäis olla ns. huomion keskipisteenä ja olla semmonen rohkea ja reipas. Kuitenki, sillonki ku tuo jännittäminen oli pahimmillaan, olin tosi sosiaalinen ja semmonen ilopilleri. Tutustuin uusiin ihmisiin ja tulin kaikkien kanssa toimeen. Siinä mulla ei oo koskaan ollut ongelmaa, ei edes sillon ku jännitin tosi paljo kaikkea.

Jos mulla oli vaikka joku esitelmä tiedossa, niin saatoin stressata ja jännittää sitä vaikka viikkojaki. Ja voi sitä kamalaa tunnetta, ku esitelmän pito- päivä sitte koitti. En saanut ikinä sillon yöllä nukuttua, ruokahalu meni kokonaan, tärisin jännityksestä ja ajatukset ei pysyny ei sitte ollenkaan kasassa. Mun oli oikeesti tosi vaikea mennä sinne luokan eteen pitämään esitelmää. 

Esiintymispelkoni takia multa jäi muunmuassa kasiluokalla lukudiplomin teko kokonaan, koska en halunnut mennä auditorioon koko koulun eteen sitä hakemaan. En myöskään seiskalla uskaltautunut hakemaan tukariksi ollenkaan. Monesti teki mieli mennä juttelemaan semmosille puolitutuille ihmisille, mutta usein se sitte jäi ku en uskaltanu. Kovasti myös halusin mennä ihmisten kanssa, jotka on yksin mutta en ennen ysiluokkaa tätäkään uskaltanut tehä. Niin paljon asioita, jotka jäi tekemättä esiintymispelon ja jännittämisen vuoksi. En vielä tuollon uskaltanut kohdata niitä mun pelkoja, vaan mielummin pysyin vaan mun mukavuusalueilla ja olin menemättä tilanteisiin, jotka ahdisti ja pelotti.


   
Se vaan on hassua, ku mulle on sanottu aivan hirveen monesti, että musta ei huomaa vaikka mua jännittäis tai pelottais paljo. Musta ei kuulemma huomannu, kuinka kamalan paljo mua jännitti (ja vieläkin jännittää melko paljon) esiintyä. Moni luuli yläasteellakin, että oon tosi rohkea ja semmonen ettei mua jännitä ollenkaan esiintyä, eikä he uskonut kuin jännitin ja pelkäsin just vaikka esiintymistä tosi paljo. Sen yleisön ei tarvinnu olla ollenkaan suuri, seki jo jännitti ja stressas vaikka oli vaan oma luokka siinä kuuntelemassa jos jouduin esittämään jotain tai olemaan syystä tai toisesta luokan eessä.

Muistan, kuinka ysillä mun luokanvalvoja tuli juttelemaan mulle, ja juteltiin just tuosta esiintymispelosta. Olin siis sanonu, että en taho mennä sinne auditorion eteen kevätjuhlassa, esimerkiks hakemaan just sitä lukudiplomia ( joka on mahollista suorittaa niin seiskalla, kasilla ku ysilläki). Hän kerto mulle, kuinka musta ei ikinä huomaa vaikka mua jännittäis ja ettei moni varmasti ees tiiä kuinka paljo mua oikeesti jännittää ja pelottaa esiintyä, ja muutenki olla se kaikkien huomion keskipiste. Hän pyysi vielä harkitseen mua, että pystyisinkö menemään sinne kevätjuhlasalin eteen kuitenki. Koska se ois mulle hyvää harjotusta ja auttais mua pääseen jännittämisestä eroon ja sitärataa.. Ja minäku vaikutin aina niin rohkealta ja reippaalta, että minusta oli vaikea uskoa että oikiasti jännitti niin paljo. 



Niinku varmaan tiiätteki, voitin itteni ja menin sinne eteen sillon päättäreissä. Useastikki. Hakemaan hymytyttöpalkintoa, kirjadiplomia, tukaridiplomia, niin ja sitte vielä kaikkien ysien kanssa tosiaan sinne eteen menin. Ja sain taas semmosta palautetta, että olin kuulemma ollu ihan rennonnäkönen siellä eessä, ei musta ollu näkyny ollenkaan että jännittää. Se oli tosi ihana kuulla.

Tuo oli jotenki aivan sairaan iso juttu mulle. Se anto mulle paljon lisää rohkeutta niinku tulevaisuudellekki, ku todistin itelleni että pystyn siihen. Mää pystyin siihen, vaikka en uskonutkaan että musta ois siihen. Se on vaan niin maailman paras tunne, ku voittaa ittensä. Mää oon nyt lähiaikoina, lähikuukausina, voittanu pelkoni ja jännitykseni monesti. Tehny asioita, joista pari vuotta sitte vaan unelmoin. Päivä päivältä se jännittäminen helpottaa ja tiiän, että joku päivä oon vielä paljon rohkeampi tyttö. Vaikka jännitän nykyäänki paljo, niin kokoajan mennään kuitenki parempaan suuntaan.



Lukio on kans rohkassu mua paljo. Kävin muunmuassa viimeviikolla kertomassa ysiluokkalaisille lukiosta, ihan siellä heidän luokan eessä. Mua jännitti kyllä ihan sairaasti sitä ennen ja olin aivan paniikissa ku semmoseen lupauduin, mutta se meniki sitte tosi hyvin. Puhuin paljon paremmin ku olin edes uskaltanu kuvitellakaan ja olin oma itteni, se naurava ja iloinen Sini. En se hiljainen ja pelokas tyttö, joka musta valitettavan usein meinaa tulla tommosissa tilanteissa. Olin koko loppupäivän niin onnessaan ku pystyin taas ylittään itteni ja kohtaamaan pelkoni. En ois ysillä ollessani uskonut, että näin pian pystyn nuinki suuren jutun mulle tekemään. Muistan, kuinka silloisista lukion ykkösistä (jotka vieraili meidän ysien luokissa) aattelin, että miten ihmeessä ne uskaltautuu tommoseen ja ajattelin, että en kyllä ite ikinä uskaltais.

Pikkuhiljaa tää loppukin esiintymispelko alkaa varmasti väistymään ja saan lisää itsevarmuutta esiintymiseen ja sosiaalisten tilanteiden jännityskin varmasti helpottaa ajan kanssa. Noiden pelkojen voittamiseen edesauttaa just se, ku pyrin menemään pois mun mukavuusalueeltani, kohtaamaan uusia haasteita ja tekemään juttuja jotka ei tunnu musta kivoilta tai miellyttäviltä. Se on avain siihen, että pääsen kokonaan yli siitä jännityksestä ja pelosta. Toki täytyy kuitenki muistaa, että liikaa en saa vielä vaatia iteltä, vaan täytyy kuunnella itteä, millon oikeesti on parempi jäädä jostain jutusta pois, esimerkiks just tommosesta tilaisuudesta jossa joutuu oleen melko suuren yleisön eessä.



Mutta musta tuntuu tosi hyvältä, ku nykyään osaan hyväksyä nää luonteenpiirteet ja ominaisuudet mussa. Vaikka vieläki kuitenki jännittää, niin oon oppinu elään senkanssa eikä se enään juurikaan mua häirihe. Enkä oo varmastikkaan ainoa, joka näiden juttujen kanssa painii. Tuntuu hyvältä sanoa, että oon vahva. Oon ylittäny itteni tosi monesti ja oppinu elään sen kanssa, että oon melko ujo ja jännitysherkkä. Vaikka se toki on välillä tosi inhottavaa, ku asioita jää tekemättä sentakia ku jännittää tai pelottaa esittää, niin siitä huolimatta oon tyytyväinen tähän tilanteeseen. Tää on osa nuoruutta (ja minua ittteäniki) ja varmasti ajankanssa helpottaa. Joillaki tätä jännitystä esiintyy just voimakkaampana, mutta toiset taas ei koe välttämättä ollenkaan tätä jännitystä ja pelkoa esiintymistä ja sosiaalisia tilanteita kohtaan.

Ja se hyvä puoli tässä myös on, että minusta ku ei tosiaan ulospäin juurikaan paljoa nää vaikka jännittää. Yleensä ne esitelmät ja muutki esitykset on menny hyvin, paljon paremmin mitä olin ennalta aatellut. Sisällä kuohuu se jännitys ja pelko, mutta ulospäin näytän rauhalliselta ja tyyneltä, lähes aina. Aion tästä eteenpäinki haastaa itteäni tilanteisiin, jotka vähän hirvittää ja jännittää. Aion voittaa itteni vielä monen monituista kertaa. Se on jokakerta yhtä uskomaton tunne, ku huomaa että jälleen tuli yks askel harpottua eteenpäin, kohti sitä rohkeampaa ja jännityksetöntä  (mikä sana :D..) Siniä.

Haluan sanoa vielä teille, jotka kamppailette esiintymispelon ja jännityksen kanssa, että älkää luovuttako! Kyllä se ihan varmasti helpottaa siitä ajan kanssa, vaikkei siltä nyt tuntuiskaan. Minä oon elävä esimerkki siitä, ettäku sinnikkäästi yrittää niin tuloksia syntyy varmasti. Älkää hävetkö sitä, että jännitätte ja pelkäätte esiintymistä tai tilanteita vaan kääntäkää se mielummin teiän vahvuudeksi. Jokaikine teistä on ihan yhtä arvokas, sama se onko toinen rohkeampi ja toinen taasen ujompi. Älä anna nuiden ominaisuuksien määrätä sun elämänkulkua, haasta ittes ja kohtaa sun pelkos. Ja se jännittäminen ja esiintymispelko on ihan normaalia, niin moni ihminen kamppailee just samojen ongelmien kans. Mutta kyllä niistä selviää, ihan varmasti! Tsemppejä ja haleja teille ♥ 

Huhu, tästä tuli kyllä ihan sairaan pitkä, niinku vähä ounastelinki alussa! Toivottavasti jaksoit kuitenki lukea loppuun asti:) Heitähän ihmeessä kommenttia ja kerro omia kokemuksia tai mietteitä, jota tää teksti (toivonmukaan) sinussa herätti!

perjantai 6. helmikuuta 2015

Uus hiustyyli


Mää vihdoin tein sen. Mää vihdoin uskalsin tehä sen!  Oon niin kauan "unelmoinut" tästä, mutta aina on rohkeus pettäny viime hetkellä.  Nimittäin...


Tässä kuvassa mun hiukset näyttää reilusti ohuemmilta ja lättänimmiltä mitä ne oikeesti onkaan, mutta enköhän saa joskus tänne semmostaki kuvaa laitettua, jossa näkyy millaset nää oikeesti on :-D

Kyllä, mulla lyheni tukka ihan sairaan paljo, hui.. :-D Ne mun entiset hiukset oli jo melko kärsineet, latvat oli huonossa kunnossa ja sitärataa. Oisin jokatapauksessa joutunu lyhentään mun hiuksia jonkuverran nii aattelin, että miksipä sitte ei samalla leikattas vähä enemmänki. Tää hiustenleikkuu tuli kuitenki mulle itellekki ihan yllätyksenä ja äkkiä, nimittäin eilen koulussa mulle tuli vaan semmonen päähänpisto että "hei tänään meen kampaajalle (ilman ajanvarausta) ja leikkaan lyhyen tukan, samalla siis ku käyn sielä astmatesteissä ylivieskassa!". Ja niimpä sitten teinki. Astmatesteistä porhalsin suoraan hiusten ykkönen- nimiseen paikkaan, sinne siis pääsee ihan ilman ajanvarausta, ja pyysin että leikkaisivat tuommoset hiukset mitä noissa kuvissa näkyy. (kuvat tosiaan ei oo parhaasta päästä, mutta eiköhän tulevaisuudessa tänne ilmaannu lisääkin kuvia joissa nää mun hiukset näkyy paremmin!)

 Kieltämättä pelotti ihan sairaasti, ku peilistä tuijotin niitä mun pitkiä hiuksia, jotka maassa jo loju, mutta ku hiukset sitte tuli valmiiksi niin eipä ollutkaan ollenkaan hassummat. Se oli varmaan sitä rakkautta ensisilmäyksellä, hah. Yleensä alan pikkuhiljaa noiden päähänpistojen jälkeen epäröimään ja lopulta pyörrän koko jutun, mutta tälläkertaa ihme kyllä mun päätös piti! Ylpee tyttö, ku vihdoin uskalsin tuon tehä.



Oon saanu nyt jo tosi paljo palautetta, tosi moni ihminen on tullu sanomaan mulle, että passaa tosi hyvin ja itekki kyllä tykkään varsin paljo! Ei oo tähänmennessä kaduttanu vielä ollenkaan. Mulla on viimeksi ollu noin 4-5 vuotta sitte yhtä lyhyet hiukset ja nyt nää viimeset vuodet ollu kokoajan pitkät. Kaipasin jotain uutta ja erilaista ja tulipahan nyt sitte ihan urakalla muutosta! Tykkääntykkääntykkään, ihan superisti! 

Nää on nyt niin terveet ja paksut, mutta kuitenki jotenki kevyet ja mukavantuntoset. Ei ollenkaan semmoset hiostavat, niinku nuo entiset joskus oli, esimerkiks liikkatunnin jälkeen. Myöskin se ainainen sähkösyyden ongelma poistu ainaki melkeen kokonaan, nää saa huomattavasti helpommin aisoihin ku nuo entiset pitkät hiukset :,D 



Haha, tää tyttö on niiiin innoissaan täälä! Mua alkaa kokoajan naurattamaan ku katon itteäni peilistä; oon tavallaan vieläki sen vanhan Sinin näkönen, mutta toisaalta aaivan erinäkönen ja menee varmaan tovi jos toinenki ennenku sisäistän että hei nyt sitä ollaanki sitte oikeesti lyhyttukkanen.

Niin ja semmonen juttu vielä tuohon hiustenleikkuuseen liittyen, että mun hiukset näyttää nyt astetta tummemmilta, koska mulla on aina ollu silleen että tuolta ylhäältä hiukset on luonnostaan reilusti tummemmat ku latvoista ja siitä keskiväliltä, joten nyt ku lähti niin paljo hiuksia niin siinä samalla ne reippaasti vaaleemmat hiukset lähti mukana, hah hassua! 


Tuossa vielä kuva mun hiuksista ennen ja jälkeen hiustenleikkuun. On siinä melkonen ero, vai mitä? Hiukset lähti, mutta tyytyväinen tyttö täällä kuiteski. :-) Niin kivaa ku kerranki uskalsin tehä jotain, mistä oon oikeesti jo kauan haaveillu.