lauantai 16. syyskuuta 2017

Ilmassa syksyn tuntua













Pikkusiskon sanoin: 

" Sateen jälkeinen tuoksu
keltaisten lehtien juoksu
syksyn pimeys jo saapuu,
kesäiltojen kauniiden kaipuu

Linnut etelään muuttavat
puista lehdet putoavat
lämmössä takkatulen,
muistoissa kesään mä kuljen."


tiistai 5. syyskuuta 2017

Kedon kaunein kukkanen







Kuvapainotteisella linjalla mennään tänään(kin), mutta mikäs siinä on mennessä, kun on uus kameraki (Canon EOS 600D, jossa mulla on tällä hetkellä vaan 18-55mm objektiivi, mutta tilaukseen pääsi lisäks Tamron 18-200mm objektiivi)  ja kaikkia, haha. Ja ompahan muutenkin vähän vaihtelua noihin edellisiin tekstipainotteisiin postauksiin! Ehkä enskerralla pääsette jälleen kurkkaamaan mun kuulumisia tai pohdintoja, tai sitten ihan vaan kuvia taas, ken tietää.


Mutta näiden kuvien saattelemana haluan vaan toivottaa teille kaikille oikeen kivaa viikkoa ja tsemppiä töihin, opiskeluihin ja ihan vaan arjen askareisiin!

maanantai 4. syyskuuta 2017

Saippuakuplia









Kevyesti se tanssii tuulen mukana
Ylös, alas. Oikealle, vasemmalle.
Ympäri ja ympäri
Kuinka kauas se jaksaa
Kukaan ei tiedä
Jääkö oksaan tai puskaan
Rikkooko lapsi sen

Mutta se ei murehdi
Tietää olevansa kaunis
Ja saavansa ihmiset nauramaan
Se ei murehdi koska sen elämä loppuu

Ja jos katsot oikein tarkkaan
Voit nähkä kuinka kaunis ja värikäs kupla
Heijastaa koko maailman sisäänsä. 

- Noora Uski


<3: Sini

torstai 24. elokuuta 2017

Ylpeästi se, mikä oon

Tää blogi kertoo minusta ja mun elämän tärkeimmistä asioista, siks oiskin ehkä viimestään nyt, reilun viiden vuoden jälkeen, aika avata mun sanainen arkkuni aiheesta tai asiasta, joka on aina läsnä mun arkipäiväsessäkin elämässä, joka on kulkenu mun mukana päivästä ja vuodesta toiseen ja joka on siis tiivistetysti sanottuna suuri osa mun elämää. Tänään mennään siis, poiketen mun normaalista linjasta, henkilökohtasuuksiin ja ihan kunnolla mennäänkin, klunks. Voin kertoa, että nyt kyllä vähän jännittää!

Jos esittelisin itteni, sanoisin luultavasti jotain tän tapasta: Moi! Oon Sini, pian 19-v täyttävä tyttönen, joka asuu Sievissä ja pitää parhaillaan välivuotta, just nyt töiden ja myöhemmin toivottavasti reissailun ja haaveiden toteuttamisen merkeissä. Mutta voisin lisätä edelliseen kuvaukseen vielä jotain. Hmmh.. Otetaampa uusiks: Moi, oon se äskösen kuvauksen kaltanen sama Sini, mutta lisäyksenä, oon vanhoillislestadiolainen. Uskovainen. Niin, vaikka sua itteä ei kiinostais uskonnot tai mikään siihen liittyvä tippaakaan ja saatoit jo mielessäs tuhahtaa tai vähintäänkin silmiä pyöräyttää tyyliin "Jaa, tää on niitä lestoja, skippaan saman tien.." , suosittelen, että siitä huolimatta jatkat tän tekstin lukemista ja kuuntelet, mitä mulla on aiheesta sanottavana. Sen jälkeen voit jatkaa naureskelua, jos siltä vielä tuntuu, mutta ennen sitä, kuuntele mua edes hetki, kiitos. 


Uskonnot on vielä nykypäivänäkin yks suuri tabu, joka herättää ihmisissä ihan mielettömästi tunteita ja ajatuksia suuntaan jos toiseen. Ja täytyy todeta, että se on ollu suurilta osin myös mun matala profiilin syynä. Ei oo tehny mieli huudella tätä asiaa koko maailmalle, kun tietää, miten kurjasti valitettavan iso osa ihmisistä siihen suhtautuu ja millasta palautetta siitä saa. Mutta samaan aikaan tiedostan sen, että mulla ei oo myöskään oikeesti mitään piiloteltavaa, mulla ei oo tarvetta eikä velvollisuutta salailla asiaa, jolla on mun elämässä niin suuri rooli. Varsinkaan, koska en missään nimessä halua hävetä, sitä mitä oon. Mää en suostu häpeämään, en tänään, en huomenna.

Nuorempana, kun sitä oli muutenkin herkässä iässä ja toisilta saama hyväksyntä oli tosi tärkeetä, ei ollut todellakaan aina helppoa olla uskovainen. Pelotti, miten muut suhtautuu tähän erilaisuuteen. Ja valitettavasti, ihan aiheestakin pelotti. Satutti, kun joku mollas ihan vaan sen uskonnon takia. Inhotti, kun leimattiin aina vaan "lestaksi", vaikka todellisuudessa ei tunnettu mua lainkaan. Kun ei tajuttu, että oon niin paljon muutakin. Kauhistutti ja oli epävarma olo. Oli vaikeeta olla just se mikä on. Miks ne kohtelee mua ku oisin joku outolintu? Miks ne ei anna mulle edes mahdollisuutta? Usko oli mulle tosi arka aihe pitkään. Siitä olin saanut kuulla (ja kärsiäkkin) niin paljon, että oli vaikea seisoa ryhdikkäästi oman ittensä ja uskonsa kanssa, kaikkien niiden katseiden edessä. Tää, voisin sanoa elämänvalinta, oli kyllä sillonkin sitä, mitä oikeesti halusin ja jonka eteen olin valmis kestämään sitä kuraa mitä sateli niskaan, mutta julkisissa tilanteissa teki usein vaan mieli piilottaa koko asia, vaieta täysin. Koska se tuntu vaan niin paljon helpommalta ja kivuttomammaltakin. Ei ennakkoluuloja, seläntakana supinaa, ei naureskelua, ymmärtämättömyyttä.



YLPEÄSTI SE, MIKÄ OONTänään, vuosien epävarmuuden jälkeen, seison vihdoin tässä selkä suorana, valmiina kirjottelemaan ihan jo näin julkisesti tästä ennen mulle niin arasta aiheesta. Oon ymmärtänyt, että ne ihmiset, jotka tuomitsee mut lainkaan tuntematta, ainoastaan kuultuaan sanan vanhoillislestadiolaisuus tai uskovainen, ne ei oo niitä, ketä mun elämään kaipaisinkaan, missään muodossa. Ne ihmiset, jotka syrjii tai kohtelee mua huonosti mun uskonnon takia, se on niiden tehtävä kattoa peiliin, ei mun. Ei se oo mun häpeä. En vaadi, että kaikki ajattelee tai uskoo samalla tavalla ku minä. En ajattele, että ihmiset, jotka ei usko samalla lailla ku minä, on yhtään mua huonompia tai arvottomampia. 

Mutta vaadin, että mua ja mun uskontoa kunnioitetaan, siinä missä määkin kunnioitan kaikkien muiden ihmisten valintaa olla uskomatta tai uskoa erillä tavalla ku minä. Tänä päivänä mun maailma ei enää murene, jos joku huutaa mulle pilkallisesti "lesta". Tai vaikkapa nauraa mulle päin naamaa mun uskonnon tai siitä johtuvien tapojen vuoksi. Mutta se tekee mut edelleen surulliseks, pettyneeks. Ihan vaan niiden suvaitsemattomien ja ahdasmielisten ihmisten puolesta. Onko tosiaan niin vaikea hyväksyä ihmisten erilaisuus, valinnat? Miksi joillekkin ei riitä se, että saa ite uskoa ja tehdä aivan mitä haluaa vaan pitää sen lisäksi käyttää kaikki energiansa toisten ihmisten arvostelemiseen, alas polkemiseen?


Usko on ehkä yks henkilökohtasimmista asioista mitä on olemassa. Ja se on hyvä. Jokaisella on oikeus uskoa, miten haluaa, olematta siitä tilivelvollinen kellekkään. Mua vaan edelleenki ihmetyttää se, miten osa ihmisistä on ottanut oikeudekseen pilkata, mustamaalata, arvostella ja talloa alaspäin uskoa, muiden uskoa. Sitä, mikä ei periaatteessa eikä käytännössäkään näille ulkopuolisille kuulu mitenkään. Voin kertoa, että välillä mulla kiehahtaa niin lujasti, ihan silmissä mustenee, kun törmään artikkeleihin, teksteihin, kommentteihin, joissa on semmoset ihmiset asialla, jotka ei todellisuudessa tiiä tästä uskosta tai minusta yhtään. mitään. Sillon tekis vaan mieli kysästä, että ymmärrättekö kuinka loukkaavaa tuo puhe mua ja meitä kohtaan on? Ymmärrättekö kuinka kertakaikkisen väärä kuva teillä on meistä? - Harmittaa, miten jotkut sairaat ihmiset on pilaamassa koko uskontojen maineen. Mua aidosti hämmästyttää, että eikö ihmiset ymmärrä, ettei kukaan terve ihminen käytä uskontoaan hyväksi, millään tavalla? Että näille mieleltään terveille ihmisille usko on hyvä ja puhdistava asia, ei kieroilun välikappale, kaiken pahuuden alku? Voisin vaikka vannoa, että kukaan terve, uskossa oleva ihminen, ei raiskaa, tapa tai millään muullakaan tavalla vahingoita muita ihmisiä, sillä perusteella "koska uskonto sen sallii". Niin, muka sallii. Ne ihmiset, jotka sitä tekee, on vakavasti mieleltään sairaita ja uskon, että koko yhteisö tuomitsee semmoset teot. Niin ainakin syvästi toivon ja voin omalta kohdaltani todeksi sen sanoakin. Toisinaan tulee vaan semmonen olo, että tekis mieli anella niiltä kaikilta pahanpuhujilta ja negatiivisesti suhtautuvilta ihmisiltä, että olkaa ystävällisiä ja antakaa meiänki elää, niinku me annetaan teiän. Kun ihan samanlaisia tavallisia tallaajia mekin vaan ollaan, uskokaa pois.

Mutta samalla mun sydämessä läikähtää lämpö ja rakkaus, kun muistan kuinka paljon on olemassa myös niitä ihmisiä, jotka hyväksyy mun uskon siinä missä minutkin. On ihmisiä, joille ei oo mitään väliä mihin uskon tai uskonko mihinkään. Ne ihmiset rakastaa mua pyyteettömästi, kunnioittaa ja arvostaa kaikkia mun valintoja. Ja ennenkaikkea kaikkea sitä, mitä mää oon.


Tässä välissä vois olla hyvä hetki pohtia vähän mun suhdetta vanhoillislestadiolaisuuteen, sitä miks mää uskon näin ja miten tää vaikuttaa mun elämään joka päivä. Usko oli siis jo mun lapsuudessa vahvasti esillä ja opin kotoa paljon vanhoillislestadiolaisuudesta mun vanhemmilta ja isommilta sisaruksilta, jotka siis on samassa uskossa. Kuitenki mitä vanhemmaks kasvoin, sitä henkilökohtasemmaks tää usko kävi, eikä mikään siihen liittyvä ollutkaan enään vanhempien varassa tai tavallaan, päätettävissäkään. Loppupeleissä tää on siis ollut täysin mun oma päätös, mun valinta, vaikka siihen "alkusysäyksen" kotoa sainkin. Ja se mun valinta oli pysyä tässä yhteisössä, jatkaa tässä uskossa elämistä. Niin, miksi siis tämä päätös? - On vaikiaa, lähes mahotonta, selittää, miten paljon usko mulle merkkaa. Se tuo mulle niin käsittämättömän paljon turvaa, rakkautta, uskoa tulevaan. Usko on yks mun elämän järkkymättömistä kivijaloista, se kannattelee mua aina sillonkin, kun omat jalat ei meinaa enää kantaa. Usko on tuonu mulle rauhan, luottamuksen elämään. Se on osa mua.

Ja koska se on osa mua, näkyy se siks melko monella tavalla mun elämässä. Usko ohjaa mun arvoja ja ajattelumaailmaa, mutta sen lisäks vaikutuksia ja tapoja on myös monia muita. En esimerkiks meikkaa ikinä, edes juhliin. En oo ikinä värjänny mun hiuksia enkä aio värjätäkään. Meillä ei oo kotona televisiota, enkä tuu semmosta hankkimaan myöskään mun tulevaisuuden asuntoon. En juo alkoholia, en edes maistamismielessä. En tanssi, edes liikuntatunnilla. Puolestaan mitä "erikoista" mää teen: käyn säännöllisesti seuroissa, tervehdin muita samaan yhteisöön kuuluvia sanoin "Jumalanterve!", käyn joka vuosi suviseuroissa (<3) ja mulla on esim. iso perhe (paljon sisaruksia ja satoja serkkuja jne.), mikä on varsin tavallista lestadiolaispiireissä. Ymmärrän, että tuo kaikki saattaa kuulostaa sun korvaan vähän hassulta, oudoltakin. Kuka ei muka ikinä juo tai tanssi, käy baareissa, katso tv:tä tai varsinkaan meikkaa? Eikö se semmonen oo tylsää elämää, haluaisinkohan kuitenki salaa tehä noita juttuja? - Ei, itse asiassa mulla ei edes oo semmosta oloa, että jäisin jostain paitsi, vaikka myönnän, että ei se oo aina todellakaan helppoa elää niin erilaista elämää ku suurin osa nykypäivän nuorista tai ihmisistä ylipäänsä elää. Erottua niin vahvasti muusta joukosta. Mutta tää on mun elämää, mun tapa elää. Mää oon ite tämän valintani tehnyt ja uskokaa tai älkää, tää tuntuu edelleenki, tässä ja nyt, ihan oikeelta. Näin on hyvä. Se mitä haluan kuitenki korostaa, on että vaikka ite elänki tällä tavalla, kaikki muut saa tehä mun puolesta ihan vapaasti mitä vaan ikinä haluaa ja siltikään mää en tuomihe heitä. Mää voin olla ystävä ihmisen kanssa joka meikkaa, kattelee tv:tä, juo alkoholia, tanssii. Arvatkaa miten? - Siten, koska siinä ystävyydessä kunnioitus on molemminpuolista. Kummatkin hyväksyy toisensa just semmosena, ei painosta, ei arvostele. Mää riitän just semmosena ja niin riittää tää toinenki osapuoli.



Mää en halua tuputtaa mun uskoani kellekkään, en yritä ketään käännyttää mihinkään. Mutta halusin tänään kertoa teille mun tarinan, näyttää minusta jotain, mikä on ennen pysynyt pitkälti piilossa, ainakin täällä blogin puolella. Elämäntyylejä on yhtä monia ku ihmisiäki täällä maapallolla ja tässä oli välähdys yhdestä niistä. Ehkä tää avas jonkun silmiä näkemään jotain, mitä ei ennen nähnyt, ehkä joku toinen ei vieläkään voi ymmärtää tämmösiä "hömpötyksiä" ja ajattelee että olipas se turha postaus. Mutta mikä tahansa onkaan muiden reaktio, on tällä postauksella ainakin mulle itelleni merkitystä ja tunnearvoa. Oon iloinen siitä, että tämän tekstin päätin lopulta pitkien pohdintojen jälkeen saattaa päivänvaloon, ylpeä siitä, että uskalsin. Onnellinen siitä, mitä mulla mun elämässä on. Kiitollinen.

Ja tajusinpa tuossa hetki sitte, että ei tästä aiheesta kirjottaminen ollutkaan niin paha ku pelkäsin. Enää ei edes jännitä! Koska kuitenkin tiiän, että vaikka tääkin teksti saattas saaha joiltakin osakseen tuhahtelua ja pahoja puheita, on myös tosi paljon ihmisiä, jotka ymmärtää ja on mun tukena. Arvostaa, kunnioittaa, rakastaa. Kukaan, joka oikeasti musta välittää, ei anna meiän erilaisuuden tai minkään muunkaan tulla väliin, se on ihana tosiasia. <3 Tämmösiä mietteitä ja tunnelmia tällä kertaa, kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti ja jos suinkaan viitit, ois ihanaa, jos jättäsit mulle kommenttia siitä, mitä ajatuksia tai tunteita tää postaus sussa herätti. Nähdään taas!



"Erilaisuus on rikkautta. Uskalla erottua massasta ja kulje elämän polkuasi pää pystyssä."


perjantai 18. elokuuta 2017

Minne elämä kuljettaa


Moikka tyypit! Joskus historialla on tapana toistaa itteänsä ja tällä kertaa semmonen tapaus sattu mun kohalle tuossa noin viikko sitte. Jotkut saattaa muistaa, miten tuskailin tässä  postauksessa mun sairastumista just kun töiden oli tarkotus alkaa. Voi kamala sitä harmituksen ja turhautumisen määrää, sinne meni siis lopulta kokonaan toinen mun kahdesta työviikosta ja lopulta sain siis vaan yhen viikon sitte tuola yläasteella kouluavustajana työskennellä. Noh, sain tästä samaisesta työstä taas näin muutaman kuukauden tauon jälkeen tarjouksen ja alotusajaksi sovittiin 14.8 eli tän viikon maanantai. Vaan eipäs mennyt tälläkään kertaa kaikki aivan putkeen.. Viikko sitten perjantai-iltana mun olo tuli yhtäkkiä kummallisen väsyneeks ja päätäkin särki. Ja yöllähän sitten se kuumekin päätti liittyä seuraan, noin 40 asteen voimin. 

Olo oli lähinnä epäuskonen ja hämmentynyt, mulla kun ei todellakaan usein mitään kamalaa kuumetautia oo vaikka suhteellisen tiheään muuten sairastelenkin esim. flunssien muodossa. Itseasiassa viime kerta tänkaltasessa taudissa oli just tää edellinen epäonninen sairastuminen töiden alkamisen aikaan. Sen jälkeen ei oo kuumetauteja näkyillyt, ei ennen tätä päivää. Siinä vaiheessa pidettiin vielä kaikki peukut pystyssä, josko paranisin maanantaiksi ja kyseessä ois vaan nopeasti ohimenevä tauti. Mutta ehei, viimestään parin päivän päästä alko selkenemään jokaiselle, että taitaa mua oottaa sama kohtalo uudestaan, buuuu.


 Ei siis auttanu ku ilmottaa jälleen tälle samaiselle työnantajalle, että töihin en selviä tälläkään kertaa sovittuna alkamisajankohtana vaan täällä sitä taas sairastetaan. Kahden lääkärireissun, kuuden korkeassa, jatkuvasti lähes 39-40 °C kuumeessa vietetyn (..kärsityn) päivän, viikon sängyssämakoilun, johon sisälty lisäks ihan rehellisesti sanottuna vaan vessakäynnit ja keittiön ruokapöydän luona vierailu, ja lukuisten, epätoivoistenkin, poppakonstien testailujen jälkeen uskallan vihdoin ajatella, että jospa ois kohta tääkin tyttö takas elävien kirjoissa! - Täällä mää edelleenki oon päivän sängyssä makoillu ja olo on suoraansanottuna tänäänkin vielä heikko, mutta ainakin kuume tuntuu olevan vihdoin kukistettu, jippii!! Ihan parasta.

 Voin kertoa, etten tiiä lähes mitään yhtä inhottavaa ku olla noin pitkä aika korkeessa kuumeessa! Olin jatkuvasti kuumehouruissa, mikä heikensi todellisuudentajua tosi paljo, heräilin öisin toistuvasti pelottaviin painajaisiin ja niin yöt kun päivätkin mää vuoroin tärisin kylmästä ja toisena hetkenä taas tuskailin hikisenä hirveetä kuumuutta. Ja se pääkipu, hrrrh, sitä ei voi edes kuvailla! Diagnoosista sen verran, että lääkärissä arveltiin tän olevan joku virusperänen kova kulkutauti, joten mitään antibiootteja tms. en siis saanu. Vähän hämmästytti kun yritettiin miettiä, mistä oon voinu tän taudin itelleni napata, koska kukaan muu meiän perheessä ei oo ollu kipeenä ja olin ennen sairastumista ollu monta päivää ihan vaan kotona. Hmmh, ovela virus! 😅


Niinku voittekin jo varmasti päätellä tähänastisesta tekstistä, tämä tarina toisti samaa kaavaa edellisen kanssa myös työpoissaolojen suhteen; eka työviikko jäi siis nytkin kokonaan välistä, mutta onneks (!!) tällä kertaa onkin kyseessä vähän pidempi työpätkä, niin mua ei niin hirveesti harmita ja turhauta tää tilanne, kun kuitenki tiiän, että monta viikkoa on vielä jälellä kunhan jatkossa vaan pysyisin terveenä, eikä tämmöset pöpöläiset veis mua sängynpohjalle (ihan liian) pitkäksi ajaksi. Tässä välissä täytyy kyllä koputtaa puuta, *kop kop kop. 

Vaikka sillon perjantai-iltana ei tätä tyttöä paljo naurattanu, voi nyt jo tässä vaiheessa melkeen vähän naureskellakin tälle epäonnelle koska onhan tää aikamoisen absurdi tilanne kokea just sama juttu jo toistamiseen läpi, vaikka todennäkösyys sille oli aika häviävän pieni! 😂 Oon kyllä edelleenkin niin tosi hämmentynyt.. Mutta nyt vaan uusin voimin ja energioin kohti alkavaa ekaa työviikkoa ja hei, nyt oikeesti pietään kaikki mulle peukkuja pystyssä, että jatkossa ei tuu mikään tämmönen juttu mun töitä tai muitakaan suunnitelmia häirihtemään! 


Mutta sitte aivan toisiin aiheisiin. Joku kyseli joskus tuolla kommenteissa, oonko lähössä nyt syksyllä opiskelemaan vai mitä meinaan, niin voisin tässä samalla puhua vähän siitä, kun en oo mun tulevaisuudensuunnitelmista ihan hirveesti vielä höpötellykkään. Mulla on siis luvassa opiskeluvapaa vuosi, välivuosi. Syy miks tähän tilanteeseen päädyin, oli se, että ensinnäkään en usko, että mulla ois ollut, eikä kyllä ollutkaan, rahkeita panostaa heti kirjotusten jälkeen opettajakoulun pääsykokeisiin niin kovasti, että sillä oltas kouluun päästy (kävin siis VAKAVA-kokeessa, mutta tiedostin, ettei sillä lukemisella ollut mahollisuuksia päästä jatkoon) ja toisekseen ja oikeestaan ennenkaikkea siks, että tää oli aivan tietoinen ratkasu ja valinta mulle. Välivuosi on se juttu, joka tuntu jo sillon viime keväänä ja paljon sitä aiemminkin, hyvältä ja oikeelta just tähän väliin. Pikkubreikki opiskeluihin koko tähänastisen elämän jatkuvan aherruksen jälkeen. Aikaa miettiä ja pohtia ihan todenteolla mikä mun tuleva ammatti vois olla. Oisko se opettaja niinku oon kauan jo haaveillut vai löytyykö kenties joku muu ammatti, mikä alkaaki tuntua vielä enemmän oikeelta?

 - Välivuosi on mulle myös mahollisuus levätä ja rentoutua, oppia lisää asioita itestäni ja elämästä, panostaa ihmissuhteisiin, kokea ja nähdä, antaa elämän vaan kuljettaa. Mulla ei oo sen suurempia suunnitelmia tälle vuodelle, mutta toisinku joku vois luulla, ajatus siitä ei saakaan mua hermoromahuksen partaalle tai stressin valtaan, vaan se tuntuu itse asiassa just hyvältä ja kivalta. Rakastan sitä ajatusta vapaudesta. Ajatusta siitä, että voisin lähtä oikeestaan ihan minne vaan. Tehä mitä vaan, kaikkia siistiä ja ehkä jotain hyvällä tavalla hulluakin. Kun kuitenkin loppupeleissä se on ihan vaan musta itestä kiinni, mitä kaikkea siistiä tuun kokemaan, koska minä ite oon just se, jonka täytyy ottaa asioissa se ratkaseva askel, se joka tekee päätökset ja joka antaa luvan itelleen hypätä aina vaan uudestaan ja uudestaan sinne jonnekkin tuntemattomaan. Toisaalta sitä saattaa olla ite myös just se este jarruttelemalla liikaa, koska niinku sanoin, kaikki lähtee oikeesti liikkeelle susta ja sun sydämestä. (Toki työtkin rajottaa osaltaan sitä missä ja millon meen ja mitä teen, mutta maybe you know what I mean..) Toivon niin kovasti ja oon myös valmis tekemään sen eteen töitä, että mää en tuu oleen este mun unelmille ja hyvälle vuodelle, haluan olla avain siihen.  

Ne vähät suunnitelmat, mitä mulla tällä hetkellä on tälle just alkaneelle välivuodelle, näyttää siis lähinnä tältä: Syksyllä tehään töitä ja asutaan kotona, jotta saisin vähän varoja kerättyä kasaan tulevaa varten. Ja kaikki sen jälkeinen onki vielä auki,  oikeesti  j ä n n ä ä . Ehkä mää muutan kaverin/kavereiden kanssa jollekkin kivalle paikkakunnalle, ehkä mää lähen moikkailemaan kavereita ympäri Suomea, ehkä mää lähen lappiin vaeltamaan tai mökkeilemään jonnekkin kauniiseen paikkaan, ehkä mää löyän jotain uusia harrastuksia mun elämään.. Toki täytyy myöntää, että välillä mun otsalle kohoaa pienen pieniä hikipisaroita, kun alan tosissani miettimään sitä, että mitään tietä ei mulle enää ookkaan valmiiksi näytetty, vaan se täytyy ite tallata alusta loppuun saakka, mutta silti seison edelleen vahvasti mun sanojen takana ja uskon siihen, että tästä välivuodesta tulee erilaisuudestaan huolimatta, tai just siks, hieno ja kokemusrikas vuosi, jota ihan aiheesta ootan jännityksellä ja hyvillä mielin. 


<3:llä Sini

perjantai 4. elokuuta 2017

Takaisin kotona










Täällä mää nyt taas oon, kotona. Tuntu aivan äärettömän haikealta jättää tänä aamuna meiän ihana kesäkoti ja Helsinki taakseen ja voin kertoa, että jo nyt ikävä takasin on tosi iso, mutta samaan aikaan tuntuu niin hyvältä olla kotikotona, pitkästä aikaa. Ja tiiättekö, tässä tietokoneen ääressä, omalla kotisohvalla istuessa, mun päässä pyörii ajatuksia, kokemuksia, elämyksiä niin hirveen paljo, että niistä riittäis juttua vaikka tuntikausiks, mutta silti musta tuntuu, että oon aivan sanaton. Oon oikeestaan koko kesän ollu täällä blogin puolella aivan hiljaa, yhtä päivitystä lukuunottamatta, joten tiiättekö, tuntuu vaan niin hassulta ja haastavalta alkaa avaamaan mitään asioita, ihan vaan siitä syystä, että sitä kerrottavaa ja näitä ajatuksia, jotka täytys lauseiksi saada muodostettua, on vaan niin paljo, että ei tiiä enää mistä alottais. Mun on välillä aivan itekki vaikia uskoa sitä, kuinka paljon asioita yks pieni ihminen voi yhessä kesässä kokea, oppia, ymmärtää. Kuinka paljon ja moni asia voi muuttua tai tulla tutuksi parissa kuukaudessa ja kuinka valtavasti näinkin lyhyt ajanjakso voi merkitä.

Oon maailman kiitollisin siitä, että sain viettää mun kesän tuolla, ihanien ihmisten ympäröimänä ja kokoajan oppien ja kokien uusia asioita. Ja vaikka kaipuu takasin on just nyt oikeesti suuri ja mua vähän surettaa se, kun jo tänään oli se päivä, jollon taas yks ihana ajanjakso mun elämässä loppu, tiiän, että mää niin tuun palaamaan tuonne vielä. Joku kaunis päivä. Mää saavuin tänään takasin kotiin, mutta tunnen sen, että jossaki siellä kaukana oottaa mua toinenki paikka, jota voin kutsua mun kodiksi. Sinne mää jätin pienen tai vähän suuremmankin palan mun sydämestä ja niinku äskön jo sanoin, lupaan, että nää ei ollu edes hyvästit, ihan vaan heipat hetkeksi, jos toiseksikin. Koska mää aion oikeasti palata vielä.  Ja se jos mikä, pistää hymyilyttämään.



Se kesä oli täynnä vapautta,
iltatuulen kuiskauksia, auringon säteitä loistavia.
Se oli kasvutarinaa onnellisten,
oivalluksia maailman.


Sinä kesänä sain siivet selkääni,
opin lentämään
yhä ylemmäs,
aina vain


Ne siivet kasvoivat jokaisesta iskusta,
pienin askelin vahvistuen,
ne loivat toivon huomiseen,
uskon tulevaan


Ja sinä kesänä nousin korkeammalle kuin koskaan,
enkä enää pudonnutkaan.


-Sini

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Uuden äärellä





Tänä viikonloppuna mulla tulee täyteen kolme viikkoa Helsingissä asumista. Tää on tuntunut jotenkin samaan aikaan niin pitkältä mutta kuitenkin lyhyeltä ajalta. Pitkältä, koska en oo ikinä ollut näin(kään) kauan erossa mun perheestä ja osasta ystävistä. Koska näihin viikkoihin on mahtunut aivan järjettömän paljon kaikkea uutta. Se tuo tunteen kuin oisin viettänyt täällä pienen ikuisuuden, niin paljon oon ehtinyt nähdä, oppia, kokea. Samaan aikaan kuitenkin ihmettelen, missä välissä nää viikot on vilahtanut ohi. Justhan mää vasta tulin ja nyt ollaan jo kohta puolessa välissä kesää! Aika täällä asumisen tiimalasissa vaan hupenee, mikä saa aikaan hartaita toiveita ajankulun pysähtymisestä, edes hidastumisesta. Vähän hiljempaa, jooko.


Helsinkielämä on antanut mulle jo tähän mennessä aivan valtavasti. Se on kasvattanut, koulinut, palkinnut. Opettanut, avannut silmiä uusille asioille, muuttanut hirmusesti mun kuvaa Helsingistä. Täällä mää oon itsenäistynyt vähän vielä lisää, tietyllä tapaa pakonkin edessä, oon saanut kannettavakseni lisää vastuuta niin itsestäni kuin muistakin asioista. Oon samalla onneksi myös huomannut, ettei ne ennakkoon päässä pyörineet mielen kauhukuvat omillaan asumisesta ja "aikuisen" elämästä aivan pidä paikkaansa, vaan oon kyllä aivan hyvin selvinnyt omillaan asumisesta, talouden pyörittämisestä, työelämästä ja muista uusista asioista, vaikka siihen en etukäteen uskaltanutkaan oikein täysin luottaa. Helsinki on tuntunu oikeestaan ihan alusta lähtien aivan kodilta, ei mulla oo semmosta oloa, että oisin jossain aivan vieraassa ja väärässä paikassa. Oon jopa itekkin yllättynyt, miten tämmönen maalaistyttönen, joka rakastaa aikatauluttomuuta ja inhoaa kiirettä ja stressiä, on sopeutunut tänne kaupungin vilinään ja hektiseen elämään näin kivuttomasti ja hyvin! No mutta niinhän se menee, vaihtelu virkistää ja ikinä ei kannata sanoa heti kättelyssä asioille "ei koskaan", ei ennen kuin on antanut mahdollisuuden, tutustunut, tarkastellut.


Se miks tää sopeutuminen uuteen paikkaan on sujunut niin hyvin ja minkä takia viihdyn täällä oikeesti, johtuu suurelta osin siitä, että mulla on parhaat maholliset kämppikset, joiden kanssa asuminen on oikeasti tosi kivaa, rakas ja tiiviiksi muodostunut kaveriporukka, jonka kanssa on jo nyt koettu hurjasti ihania asioista ja uskon että paljon on vielä edessä, hyvä kämppä, joka on kauniilla ja luonnonläheisellä sijainnillaan just otollinen mulle, kauniit kesäillat ja vauhdikkaat toimintapäivät, joista saan sulkea sydämeeni niin paljon muistoja ja elämyksiä, uusien ihmisten kohtaaminen.. Vaikka ikävä ja kaipaus kotia ja kaikkia läheisiä ihmisiä kohtaan on välillä aivan lamaannuttavan suurta ja tää jo aiemmin mainitsemani kaupunkielämän hektisyys, ihmisvilinä ja suuruus saa kyllä väkisinkin välillä pään aivan pyörälle ja mielen väsymään, oon aivan sanoinkuvailemattoman kiitollinen ja onnellinen siitä, että mulla on mahdollisuus nähdä ja kokea tämäkin puoli elämästä, tutustua Helsinkiin paremmin, elää hetki aivan erilaista arkea kuin yleensä ja tehdä kaikkea ennenkokematonta ja jännittävää, ylittäen samalla niitä omia rajoja ja sitä kautta voittaen itteään. Voisin kyllä todeta, että tää Helsinkiin muuttaminen on ollu yks mun elämän parhaista päätöksistä ikinä. Nimittäin nyt jos joskus, mää oon oikeesti niin  e l o s s a . 


Oikeen ihanaa juhannusta teille kaikille, palaillaan taas!  <3