tiistai 15. toukokuuta 2018

Täytyykö aina tehdä parhaansa?

Muutamia viikkoja takaperin istuin mun tädin kanssa autossa ja juteltiin mun pääsykokeisiin valmistautumisesta. Taisin sanoa jotain sen suuntaista, että yritän tehdä parhaani tässä kouluunhakemisessa ja siitä sitten tuli puheeksi se, miten usein puhutaan (itseni tähän joukkoon mukaanlukien) että kun tekee parhaansa niin se riittää. Se taitaakin olla aikalailla yleinen ajatusmalli lähes asiassa kuin asiassa, kun teet parhaas niin se riittää. Ja tokihan se riittääkin, koska sen enempäähän ei voi kukaan itseltään tai muilta vaatia, mutta me pohdittiinkin, riittäisikö joskus myös vähempikin. Tarvitseeko aina tehdä sitä parastaan? Esimerkiksi tässä kouluunhakemisessa koen, että on tärkeetä, että teen parhaani ja yritän täysillä, koska sinne kouluun pääseminen ei oo todellakaan mikään läpihuutojuttu. Hakijoita on niin valtavasti, että jos mielii paikan saada, joutuu sen eteen tekemään paljon töitä. Oon valmis tekemään tämän asian eteen paljon ja antamaan itsestäni kaiken irti, koska tää on mulle niin tärkeä asia, yks mun merkittävimmistä haaveista. 

Mutta jos taas mietitään esimerkiksi arkipäiväisempiä asioita, kuten viikkosiivousta, ystävän kanssa vietettävää iltaa tai pientä koulutehtävää, täytyykö niissäkin tehdä aina parhaansa? Kaikissa niissäkin asioissa, jotka voisi tehdä vähän vähemmälläkin energialla ja lopputulos olisi silti yhtä hyödyllinen ja riittävä? - Puunata joka paikka puhtaan kiiltäväksi, koska siihen rahkeet riittävät, välittämättä siitä, vaikka kokisi olonsa sen jälkeen rättiväsyneeksi ja olisi käyttänyt siihen vähäisetkin vapaa-aikansa. Pyrkiä olemaan ihanteellinen ystävä joka tapaamiskerralla olemalla joka hetki sataprosenttisesti läsnä ja niin hyvä ihminen kuin vain taitaa, vaikka se vaatisi paljon ponnisteluja ja söisi voimia tehden sosiaalisista tilanteista raskaampia. Käyttää kaksi kertaa muita enemmän aikaa tähän pieneen koulutehtävään, vain koska haluaa saada itsestään kaiken taidon ja tiedon irti ja tuoda sen näkyviin tehtävään vastatessaan, välittämättä siitä onko sillä tuloksella edes mitään merkitystä itselle, omalle elämälle tai onnellisuudelleen. Onko ne kaikki asiat, joissa vaaditaan itseltämme parastamme sitä, mitä me oikeasti arvostetaan elämässä, tavoittelemisen arvoisia ja onnellisen elämän avaimia? Miksi me halutaan tuoda niin monessa asiassa aina ja vaan se paras puolemme ja taitomme esiin, vaikka tiedostettaisiin, että saatetaan joutua maksamaan siitä vielä kovakin hinta?



Oon havahtunut itse vasta tässä vuosien vierittyä, että hei tosiaan, ehkä aina ei tarvitse yrittää saavuttaa sitä täydellisintä lopputulosta, saada itsestään ihan kaikkea irti ja suorittaa suorittaa ja suorittaa. Oon siis vasta ihan tässä viime vuosina päässyt tosi paljon eroon tästä suorittamisesta ja täydellisyydentavoittelusta. Vielä esimerkiksi lukion ekalla ja tokallakin vuodella olin tosi paha suorittaja. Käytin älyttömästi energiaa asioihin ja tehtäviin, joista olisin selvinnyt paljon vähemmälläkin ja stressittömämmin. Piti olla hyvä siinä, tässä ja tuossa ja ne pienetkin tehtävät muuttuivat omassa mielessä suureksi, kun uskoi, että niissäkin täytyy tehdä parhaansa. Käytin liikaa voimavaroja ja aikaa asioihin, jotka ei loppupeleissä vaikuttanut mun elämään millään tavalla tai tuoneet mulle sen enempää onnea tai parempaa elämääkään. Jos yrittää tehdä jokaisen asian sataprosenttisella teholla ja täysillä, käy siinä helposti niin, ettei jaksa lopulta edes aloittaa asioiden tekemistä, koska tietää, miten vaativaa ja työteliästä siitä tulee. Ja sehän on ihan ymmärrettävää, että ylisuorittaminen ja perfektionismi johtaa jossakin vaiheessa haluttomuuteen ja saamattomuuteen edes aloittaa asioiden tekemistä. Eihän me ihmiset olla mitään robotteja, jotka jaksaisi ja selviäisi mistä vaan ja voisi saada aina halutessaan itsestään optimaalisen tuloksen irti piittaamatta tunteista, ajatuksesta ja kaikesta ympärillä olevasta ja tapahtuvasta. Robottia leikkiminen vaan tulee vaatimaan jossakin vaiheessa veronsa ja iskee todellisuuden suoraan vasten kasvoja romuttaen kaikki ruusuiset unelmat ja tunteen voittamattomuudestaan ja supersuorittajuudestaan.

Luulen tai oikeastaan tiedänkin, että elämä on paljon kevyempää ja nautinnollisempaa jos muistaa ja osaa olla väsyttämättä itseään niillä turhilla vaatimuksilla ja suorituksilla ja heittämällä syrjään ajatuksen, että aina täytyisi tehdä parhaansa. Asioiden järjestäminen tärkeysjärjestykseen ja pohdinta siitä, minkä asioiden tavoittelu tekee meidät oikeasti onnelliseksi, on paljon arvokkaampaa ja loppupeleissä paremman tuloksen tuovaa, kuin yrittäminen puhaltaa täydellä teholla asiasta toiseen ja vaatimalla nappisuoritusta ihan kaikesta. Pitkän päälle ylisuorittaminen ja itseltään joka tilanteessa parhaansa vaatiminen vie elämästä liian paljon hyviä asioita pois. Harmittaa, miten me ihmiset ollaan usein niin itsekriittisiä, että nähdään kyllä kaikki virheemme ja parannusta vaativat asiat, mutta ei puolestaan niitä hyviä asioita, joita ollaan tehty ja saatu aikaseksi. Niitä, jotka muut ihmiset kyllä näkee meidän toiminnassa ja suorituksissa. Tämä itsekriittisyys ja sokeus omalle hyvyydelle ja saavutuksille on varmasti suuri syy siihen, miksi itseltä vaaditaan niin paljon. Kun näkee paljon virheitä, mutta ei juurikaan kauniita ja arvokkaita asioita ja tekoja, on inhimillistä tavoitella enemmän hyvää ja virheettömämpää itseä ja elämää. Voi kunpa vaan muistettaisiin aina, miten arvokkaita ja hyviä me jokaikinen oikeasti ollaan. Me riitetään just tämmösinä. Ilman sitä jatkuvaa suorittamista tai paremman tavoitteluakin.




Sitä ei käy kieltäminen etteikö tässä sanonnassa olisi perää tai etteikö se olisi hyvästä. Siinähän just kannustetaan ihmisiä keskittymään ennemmin omaan toimintaansa ja elämäänsä kuin oman toiminnan vertailemiseen toisiin ihmisiin ja muiden tekemisten kyttäämiseen. On tervettä ymmärtää ja ajatella, että voi olla ylpeä omista suorituksistaan ja elämästään silloin, kun on yrittänyt parhaansa, vaikka se oma paras sitten olisikin paljon huonompi kuin toisen paras. Vaikka se ei toisi tuloksena koulupaikkaa, puhdasta kotia, täydellistä ystävyyttä, omien unelmien saavuttamista tai välttämättä edes niitä toiveissa olleita tavoitteita ja odotuksiaan. Siitä huolimatta se riittää. Mutta se, mikä pisti miettimään on, miten paljossa me ihmiset vaaditaan itseltämme omaa parastamme, sitä täydellistä suoritusta, mihin pystytään vain jos annetaan kaikkemme. Ei ole ihme, että ihmiset väsyvät, ajautuvat burn outteihin ja uupuvat kaiken sen kiireen ja suoriutumisen keskellä, jos ei muisteta tai ymmärretä sitä tosiasiaa, että kaikessa ei tarvi olla paras. Edes se paras osa itsestämme. Todellakaan aina ei tarvitse tehdä parastaan, niin ajattelen. 

Tärkeämpää olisi priorisoida asiat niin, että voi tehdä parhaansa asioissa, joilla on oikeasti merkitystä itselle ja joita oikeasti haluaa tavoitella. Jos tekee aina parhaansa, vaan koska haluaa näyttää muille, että osaa ja pystyy taikka tahtoo olla muiden odotusten ja toiveiden arvoinen välittämättä omista kehon tai mielen viesteistä, ei olla minusta ollenkaan oikealla tiellä tai olla itselle hyviä. Kultainen keskitie, oi sitä niin peräänkuulutan tässäkin asiassa. Ollappa tarpeeksi armollinen itselle, jotta ei pala loppuun, mutta kuitenkin tarpeeksi kunnianhimoinen ja sinnikäs, jotta voi saavuttaa omia tavoitteitaan ja haaveitaan. Lyhyestä virsi kaunis, pääajatus tässä tekstissä oli siis se, että kun tehdään parhaamme se riittää, mutta aina ja joka asiassa meidän ei tarvitse kuitenkaan tehdä parastamme. Vai mitä? <3


 Mitä ajatuksia tää teksti sussa herätti, ootko samaa mieltä vai näätkö tämän asian aivan toisenlaisesta näkökulmasta?

lauantai 5. toukokuuta 2018

Unelma(ni) kansien välissä

Muutama postaus takaperin mainitsin, että mulla on tulossa jotain jänniä uutisia, joista aioin kertoa teille myöhemmin lisää.. No, tänään ois sen aika! Alotetaan tää postaus kuitenkin tämmösellä pienellä pohjustuksella, ennen kun mennään ite asiaan.

Kaikki minut tuntevat tietää, että oon ollut ihan pienestä pitäen aivan hullun innostunut kirjoista ja lukemisesta. Opin lukemaan eskarin alussa ja heti siitä lähti mun lukuinnostus lentoon. Kirjastoon ei oo meiltä kun pari kilsaa matkaa, joten kävin siellä usein montakin kertaa viikossa ja joka kerta piti tietysti lainata mukaan niin iso läjä kirjoja, kun vaan mun pikkuruiseen syliin mahtui. Lukutoukasta tuli yks mun lempinimistä ja se jos joku, kuvaskin mua kyllä varsin osuvasti. Tietysti mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän mun elämään tuli uusia velvollisuuksia ja juttuja, jotka vei aikaa, eikä enää ehtinytkään käydä kirjastossa montaa kertaa tai välttämättä edes kertaa viikossa. Mutta siitä huolimatta tää harrastus vaan oli ja pysyi. Pysyy edelleenkin. Oon lukenut mun elämäni aikana aivan äärettömän paljon kirjoja ja kiintynyt tähän harrastukseen niin kovin, että elämä ilman kirjoja tuntuis tosi paljon tyhjemmältä.

Lukemisen rinnalle mulla alko kipuamaan kirjottaminen. Aluksi ala-asteen tarinavihkoihin raapustellen, myöhemmin blogia kirjottaen tai esimerkiksi kavereille kirjottaen ja jossakin vaiheessa sitte tajusin, että kirjottaminen ei ollut enää vaan yksi osa blogia tai mun sepittämiä tarinoita, vaan enemmänkin osa mua itseäni. Kirjottamisesta tuli yks kaks yllättäen ihan täysin se mun juttu, aivan niin kun lukemisen kanssa kävi sillon vieläkin nuorempana. Niin rakas harrastus, melkeen kun elämäntapa. Kirjottaminen on mun tapa purkaa tunteita ja saada ajatuksia järjestykseen. Mun tapa saada ilmaistua itseäni ja puhua mulle tärkeistä asioista. Rentoutua ja päästää stressistä irti. Luoda jotain uutta maailmaan. Antaa mielikuvituksen lentää. Haaveilla. Ymmärtää asioita. Se on mulle niin niin paljon. 




Kirjotan, koska mulla on sitä kohtaan niin voimakas sisäinen palo. Koska en enää osaisi taikka haluaisi elää ilman kirjottamista. Koen, että se on mulle lahja, joka on tuonut mukanaan mun elämään niin paljon, vienyt mut asioiden äärelle, joihin en ois ikinä päätynyt ilman tätä harrastusta. Mutta vaikka teenkin tätä täysin mun sisäisen paloni ja rakkauden vuoksi, tuolla mun mieleni sopukoissa oon haaveillut niin kauan kun vaan kykenen muistaan, että vielä joskus mää kirjotan ikioman kirjan. Ensin se oli vaan pienen tytön tomera tulevaisuudensuunnitelma, myöhemmin pieni epämääräinen haave jossain tuolla piilossa mun sydämessä.  Siellä tää haave tai unelma on elellyt vuosikausia piilossa muiden katseilta, silti sinnikkäästi hengissä säilyen. Oon ihaillut niitä kirjailijoita, joiden kirjoja oon lukenut ja vaan uneksinut, että oisin joskus siinä samassa pisteessä, edes osittain. Luomassa jotain uutta ja hienoa. Tekemässä sitä, mikä on mulle tosi tärkeetä ja rakasta. 

Ja oikeestaan vasta tässä viime vuosien aikana oon uskaltanut sanoa tämän muillekin ihmisille ääneen. Haluaisin kirjottaa kirjan, se on mun suuri haave. Usein mieleen on kuitenkin hiipinyt epäily omista kyvyistä ja epäusko tämän haaveen toteutumisesta. Ei mun rahkeet taida vaan riittää siihen, ainakaan just nyt on ollut mun yleinen ajatusmalli ja niimpä oon vaan aina tyytynyt jatkamaan haaveilua. Ehkä vielä joku kaunis päivä, niin ajattelin. Ja kyllähän se kaunis päivä kerran saapui. Mutta ei se kaunis päivä ollut päivä, jolloin olisin saanut haaveeni toteutettua tai oman kirjan käteeni. 

Se kaunis päivä oli päivä, jolloin ymmärsin, että ainakin mää voin yrittää. Katsoa, mihin mun rahkeet riittää ja onko tämä haave saavutettavissa. Sinä päivänä ymmärsin, että ikinä en tuu tätä tai mitään muutakaan unelmaani saavuttamaan tekemättä sen eteen yhtään mitään. Ei tule kaunista päivää, jolloin kaikki ilmestyy mun eteeni vaan sormia napsauttamalla tai tarpeeksi lujaa toivomalla. Sinä kauniina päivinä otin kuitenkin sen tärkeimmän askeleen, kun annoin itselleni luvan lähteä tavottelemaan tätä unelmaa. Siitä lähti mun matka kohti haaveita ja tavoitteita. Aloin edetä hitain mutta joka hetki myös varmemmin askelin kohti mun päämäärää ja tekemään oikeasti konkreettisesti töitä unelmieni eteen.




Ja tässä se nyt on, unelma(ni) kansien välissä! Mun ikioma runokirja, Sinä kesänä sain siivet selkääni. Tähän hetkeen huipentuu niin paljon. Näytin pitkää nenää niille epäilyksille ja peloille, jotka yritti jarrutella mua ja kertoa, ettei minusta oo tähän. Erityisesti huomasin tässä projektissa ihan konkreettisesti, miten valtavan paljon omalla asenteella ja uskomuksilla on merkitystä siihen, mitä pystyy saavuttamaan. Vasta kun opettelin uskomaan itteeni ja unelmieni saavuttamiseen, tää kävi maholliseksi. "Jos uskot, että osaat, sinä osaat. Ja jos uskot ettet osaa, olet oikeassa." Näin oman kokemuksen kautta tää sanonta aukes mulle ihan uudella tavalla. Mun kohdalla tää epäonnistumisen pelko ja täydellisyyden tavoittelu on koitunut aikasemmin isoksi jarruttelijaksi ja esteeksi mulle tärkeiden asioiden tavottelussa. Vaati paljon päästä niistä yli ja takoa omaan päähäni, että esimerkiksi tässä tapauksessa tämän runokirjan ei tarvitse oikeasti olla mikään täydellinen teos, joka saavuttaa suuren suosion ja on ihan viimeseen asti hiottu ja virheettömäksi viilattu luomus. Paljon vähempikin riittää ja on silti aivan yhtä arvokas ja hyvä suoritus, josta saan olla ylpeä ja iloinen. 

Just nyt tuntuu ihan hullun hyvältä. Oon tietysti ylpeä itse tästä kirjasta, jonka sain aikaan, mutta erityisen ylpeä oon siitä, että uskalsin vihdoin uskoa itseeni. Mulla on nimittäin nyt olo, että tää ei jää tähän vaan haluan lähtä jatkossakin tavottelemaan mun unelmia ja haaveita. Kaikki ei tietenkään välttämättä tuu toteutumaan, mutta ajattelen, että aina kannattaa kuitenkin yrittää, niin ei tarvi jälkeenpäin katua, kun ei koskaan edes yrittänyt. Epäonnistumisen pelko jarruttajana on ihan typerä juttu, koska oikeastihan epäonnistumisessa ei oo mitään pahaa tai hävettävää! Mun mielestä lopputuloksesta riippumatta on tosi arvostettavaa ja tärkeää uskaltaa tehdä ja tavoitella just niistä asioita, joita itse haluaa miettimättä liikaa muiden mielipiteitä tai reaktioita. Kunpa muistaisi sen itsekkin aina! Mutta hei, jos sua kiinostaa hankkia tämä mun kirja tai kuulla lisää jostain tähän liittyvästä, voit tehä sen lähettämällä mulle vaikka sähköpostia osotteeseen sini.tervamaki@gmail.com tai laittamalla mulle insta directissä viestiä (käyttäjätunnus sinitervamaki). Kirjan osto onnistuu myös suoraan Mediapinnan verkkosivuilta tai esimerkiksi Prisman verkkokaupasta (täältä) ja muutamista muista verkkokirjakaupoista (täältätäältä tai täältä). 


Uskallathan sääkin lähteä tavoittelemaan sun unelmia, etkä anna epäonnistumisen pelon tai täydellisyyden tavoittelun olla esteenä millekkään, mitä oikeasti tahdot?


tiistai 1. toukokuuta 2018

Vihdoin lomalla









Ihanaa, vihdoin lomalla! Viime torstaina oli jännittävin päivä hetkeen, ku matkustettiin Ouluun tekemään pääsykoetta sadat muut kokelaat seuranamme. Koeaika lensi kuin siivillä, niinkin lujaa, että aika loppu melko pahasti kesken. Toisaalta pelin henki oli kaikille sama ja kuulemani mukaan en ollut todellakaan ainoa, jolla aika oli loppunut kesken. Tuo päivä oli älyttömän raskas, kun niin intensiivisesti keskitti kaiken huomionsa ja osaamisensa tähän yhteen hetkeen ja kokeen jälkeen olikin sitte aivan älyttömän väsynyt ja tyhjä olo. Pikku hiljaa se väsymys ja tyhjyys on vaihtunut kuitenkin iloksi ja helpotukseksi, kun vihdoin saa keskittyä muuhunkin kuin opiskeluun! Tulokset tulee parin viikon päästä, joten sinne asti täytyy vielä jännätä ja vaan arvuutella lopputuloksia. Omasta tuloksesta en osaa sanoa vielä juuta enkä jaata, koska kun kokeessa tulee vääristä vastauksista miinuksia, on tosi hankala lähtä arvioimaan, mitkä tehtävät meni oikeen ja mitkä taas väärin tai missä suhteessa pisteitä tuli ja lähti.

Kun sitten pääsykoepäivänä saavuin myöhään illalla kotiin, pakkasin vielä matkalaukun valmiiksi ennen nukkumaanmenoa ja aamulla sitten lähettiinki mun ystävän kanssa suunnistamaan kohti Savonlinnaa. Tarkotus oli aluksi olla täällä perjantaista maanantaihin ja ostettiinkin jo heti tullessa maanantaille paluuliput. Viihyttiin täälä kuitenkin taas niin superhyvin, että meitä alko harmittamaan tosi paljon kun lähtö vaan lähesty ja tekemistä ois ollut vielä paljon! Aikamme me siinä harmiteltiin, kunnes päätettiin, että mitäpä siitä, vaikka liput on jo ostettu, ei meitä estä oikeesti mikään jäämästä tänne vielä pidempään, kun kummallakaan ei ollut mitään sovittuja menoja loppuviikolle. Niimpä lähtöpäiväksi muuttukin maanantain sijasta torstai, eli täällä me vielä tyytyväisenä elellään. Ihan huippua!

On tehnyt ihan hullun hyvää vaan lomailla ja siirtää ajatukset vakavasta ihan muualle. Kun lähettiin tänne heti seuraavana päivänä kokeen jälkeen, en kerennyt jäädä sen enempää murehtimaan ja vatvomaan mitään kokeeseen liittyvää, mitä oisin ihan varmasti kotona yksinäni tehnyt. On ollut kyllä niin kiva saada heti kokeen jälkeen koko asia pois mielestä näin lomailun merkeissä, koska tuon luku-urakan jälkeen ei tekiskään kyllä yhtään mieli jäädä enää siihen päälle vielä miettimään tuloksia ja koetta. Stressitöntä elämää tähän väliin, kiitos! Ja tää paikka jos joku, on paras stressin purkamiseen, rentoutumiseen ja vaikka sen vakavan unohtamiseen. Joka vierailukerralla mää vaan rakastun enemmän ja enemmän tähän kaupunkiin ja siihen fiilikseen, mikä täällä on. Voi, pääsisittepä te just nyt mun saappaisiin, niin ymmärtäisitte mistä puhun! 

Tää on kyllä just sitä, mitä nyt tarvin, kovin onnellista eloa. Mutta mites siellä?

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Loppurutistus






Enää (tai vielä..) loppurutistus jäljellä. Kuukausi on hujahtanut ohi samaan aikaan tosi hurjaa vauhtia, mutta toisaalta ihan tuskallisen hitaasti. Kaipaan niin älyttömästi niitä lukuisia asioita, jotka on täytyny heittää enemmän tai vähemmän syrjään tämän kuukauden ajaksi, jotta pystyn panostamaan täysillä pääsykokeisiin lukuun. Tämän "matka" on ollut fiilisten kanssa yhtä vuoristorataa ja välillä oon naureskellutkin mun läheisille sitä, miten voi olla niin, että ensin olo on täysin epätoivonen, tuntuu, ettei oikeasti osaa yhtään mitään ja tekis vaan mieli heittää hanskat tiskiin, kun jo tunnin päästä onkin taas hyvä fiilis päällä ja vahva usko siihen, että sinne pääkoppaan on asioita tarttunu ja mikä tahansa on vielä mahollista. Tuo on ollut itse asiassa varmaan se yllättävin asia itelle, miten paljon sitä onkaan täytynyt taistella, jotta jaksaa olla luovuttamatta ja jatkaa sillonkin, kun epätoivo jyllää mielessä ja motivaatio on nollassa. 

Oon kuitenkin ylpeä itestäni, että oon jaksanut tsempata ja jatkaa tätä urakkaa aina, vaikka ois miten paljon vastustanut. Se jo kertoo mun mielestä paljon siitä, miten tärkeä juttu tää mulle on. Tällä hetkellä takki on melko tyhjä ja olo kaikkensa antanut. Vielä ois kuitenkin tämän päivän lisäksi kolme lukupäivää jäljellä ja sitten neljäntenä päivänä se itse h-hetki eli koepäivä. Enää ei kyllä edetä millään muotoa innostuksella ja kovalla flowlla, vaan enemmänkin sinnikkyydellä ja tahdonvoimalla, mutta kovasti lohduttaa se, kun tietää, ettei todellakaan oo enään kauaa tätä hommaa jälellä. Ihana tsemppiryhmä Facebookissa on myös auttanut niin paljon, kun on saanut vertaistukea ja huomannut, ettei oo missään nimessä yksin fiilistensä ja ajatustensa kanssa.

Mitä tahansa tuleva torstai tuokaan tullessaan, oon tyytyväinen omaan tekemiseeni. Totta kai oon aivan älyttömän pettynyt, jos en kouluun pääse tällä suorituksella ja se tulis olemaan mulle kova paikka, varsinkin kun sen eteen on tehnyt niin valtavasti töitä, mutta siinä vaiheessa mun täytyis vaan todeta, että tällä kertaa mun rahkeet ei riittänyt vaan muut oli mua parempia ja ansaitsi paikkansa. Omasta tekemisestä (tai tekemättömyydestä) se ei siis jää kiinni, koska koen, että oon tehnyt ihan kaikkeni ja omistautunut satakymmenenprosenttisesti tälle urakalle, joten siinä mielessä voin olla levollisin mielin. Se pettymys ois varmasti vielä tosi paljon vaikeampi käsitellä, jos tietäis, että se johtuis omasta samaattomuudesta ja laiskuudesta. Mutta tämän pienen välikatsauksen jälkeen on mun aika suunnata taas nokkani kohti kirjaa ja yrittää painaa vielä viimesetkin tiedonrippeet mieleen, enne kun sitten torstaina pääsen näyttämään, mitä tietoja sinne mieleen on lopulta tarttunut. Jospa niitä tietoja olis sitten riittävästi, toivon sitä ihan sydämeni pohjasta!

Pitäkää mulle peukkuja! Niitä niiin tarvitaan. 


tiistai 3. huhtikuuta 2018

Pääsykokeisiin valmistautumista

Tänään on kulunut tasan viikko vakava-aineiston julkaisusta ja fiilikset on ollut tänä aikana melko vaihtelevat. Myönnettäköön, että mua vähän jännitti etukäteen, miten sitä osaa taas alkaa opiskelemaan tehokkaasti tai onko koko opiskelu vielä ihan hakusessa näin melkein vuoden tauon jälkeen, mutta oikeestaan yllättävän hyvin oon päässyt tähän lukemiseen sisälle. Opiskelu on jopa tuntunu siistiltä ja mielenkiintoselta. Heh, ainakin välillä. Parasta on, kun saa semmosen oikeenlaisen moodin päälle ja saa opiskella kunnon flow-tilassa. 

Joka hetki ei kuitenkaan tää flow-tila valitettavasti oo päällä. Aamusin tuntuis niin kivalta vaan jäädä sängynpohjalle nukkumaan herätyksen soitua (varsinkin kun illalla menee usein nukkumaanmeno turhan myöhään) ja kummasti kun päivien suunnitelmina on pitkälti pääsykoekirjan kanssa ajanviettäminen niin kirjottaminen, valokuvaaminen, lukeminen, liikkuminen, hyvän ruuan kokkailu ja muu mua kiinostava juttu innostais yhtäkkiä ihan hurjasti. Ette tiiäkään, miten haastavaa on pidättäytyä esimerkiks kirjottamisesta, kun oikeen inspiraatio yllättää taikka lukemisesta, kun tietää, että kirjahyllyssä oottais paljon hyviä kirjoja, joita oikeen janoan päästä lukemaan. Tahtoa ja motivaatiota näiden "turhien" asioiden välttelyyn kuitenkin löytyy ainaki vielä toistaseksi mukavasti, koska tavote näkyy edelleen kirkkaana silmissä. Koulupaikka mulle ens syksylle, kiitos. Oi, niin tahtoisin.



Tää vakava-pääsykoemateriaalin opiskelu eroaa ainakin mun silmiin paljon siitä, mihin peruskoulussa tai lukiossa oon tottunut, joten varsinkin ekaa kertaa artikkeleita läpi selaillessani meinas tuskanhiki nousta otsalle ja pienoinen paniikkikin hiipiä puseroon. Tätä tekstiä kun ei voikkaan lukea kuin vettä vaan ja opetella asioita ulkoa, vaan tekstiin pitää päästä niin syvälle sisälle, että pystyy ymmärtämään sen artikkelin kokonaisuutena ja luomaan asioiden välille yhteyksiä. Välillä tuntuu oikeasti, että sivistyssanakirjakin ois enemmän kuin tarpeellinen tähän vierelle, kun melkeen jokaisella sivulla on useita sanoja, joiden suomenkielisistä(kään) merkityksistä mulla ei oo mitään hajua. :-D Onneks on kuitenki Google ja kirjan takana oleva sanasto, niillä tuntuu pötkivän jo aika pitkälle! 

Mulle haasteellisimmaksi on osottautunut tähän mennessä just tää asioiden yhdistely ja ymmärtäminen monesta eri näkökulmasta ja se sinne tekstiin syvälle sukeltaminen. Monta kertaa oon epätoivoissani tuskaillut, kun tuntuu, ettei oikeen tiiä, miten ja mitä juttuja pitäis yrittää opiskella. Yksityiskohtia on kyllä painunut mieleen, mutta soveltaminen vähän hirvittää ja sitähän ne tehtävät siellä pääsykokeissa sitten oikeestaan kokonaisuudessaan onkin. Oon aina ollut kova stressaaja ja jännittäjätyyppi, joten näin kun ollaan täysin omalla epämukavuusalueella, stressitasot ja jännitys on ollut välillä turhankin korkealla. Tuntuu pelottavalta, kun ei oo ollenkaan varma opiskeleeko "oikein" ja oikeita asioita ja onko ne omassa mielessä yhdistellyt asiat artikkeleista totuudenmukaisia vai jotain ihan muuta. Mutta hetkinä kun on tuntunu, että hakkaa vaan päätä seinään, stressi huitelee jossain tuolla pilvenpiirtäjien korkeudella, eikä opiskelusta tuu oikein mitään, oon päätynyt siihen, että sillon on parasta lähtä vaikka pihalle happihyppelylle, kameran kanssa hetkeksi ulos kuvailemaan tai vaikka tapaamaan ystäviä. Ja yleensä tämän jälkeen onkin ajatus kulkenut taas paremmin ja mielikin ollut valoisampi. Vähän täytyis saada vielä lisää itseluottamusta ja uskoa omaan tekemiseen, niin hyvä tulee!





Innostus ja epätoivo (ja suklaan tuhoaminen!! Sitä on kuulkaas kulunut ja todella paljon) on siis ollut mulla vaihtelevina teemoina tässä alkaneessa luku-urakassa, mutta kova usko ja toivo mulla on siihen, että tää tulee vielä päättymään hyvin. Enkä sitä paitsi ollenkaan usko, että oon ainoa näiden epävarmuuden fiilisten ja stressin ja jännityksen sekaisen oloni kanssa! Suurin osa muista hakijoista on mun kanssa samassa tilanteessa (siis niin, että alla on vaan lukiopohja ja materiaali on sinällään ihan uudenlaista ja outoa) ja tuskailee varmasti näiden samojen juttujen kanssa. Mutta mun ja meidän onnemme on, että tää huippu verkkovalmennuskurssi pitää sisällään muun muassa opetusvideoita artikkeleista ja harjotuskokeita, joten aivan kylmiltään ei joudu ite pääsykoetilanteeseen ja paljon apua saa opiskeluun tältä taholta. Ehkäpä tämä tästä siis vielä iloksi muuttuu, kun vaan jaksan tsempata vielä nää loput viikot niinä vaikeinakin hetkinä, joita väistämättä eteen tulee, ja tehä sitte pääsykokeessa parhaani, niin että saan puristettua itestäni joka ikisen matkan varrella mukaan tarttuneen tiedonrippeenkin sinne koepaperiin. Huiii. Jännittää koko koetilanteen ajatteleminenkin, siinä on niin paljon pelissä!


Entiiä onko tää enemmän hyvä vai huono juttu, että mulla on jo nyt aivan innostunu fiilis loppukeväästä ja tulevasta kesästä! Meinaan siksi, että tässähän pitäis nyt kuitenki malttaa keskittyä ensin täysillä tähän hetkeen ja opiskella nää muutamat viikot alta pois, ennen kuin voi sen enempää muita kivoja juttuja alkaa suunnittelemaan tai toteuttelemaan. Mutta voih, miten ihanalta tuntuukaan unelmoida siitä vapauden päivästä, kun päiviin saa kuulua muutakin kun pänttäämistä tai töitä. Ja kunnon loma, ai että miten se tuntuukin varmasti tämän jälkeen hyvältä. Sitä siis odotellessa!


Onko siellä muita pääsykokeisiinlukijoita? Mikä fiilis teillä on lukemisesta tai ite aineistosta?


tiistai 20. maaliskuuta 2018

Hiljaiselon jälkeen


Täällä taas, pitkästä aikaa!

Viime postausta kompaten, nyt tosiaanki ollaan menossa jo kovaa kyytiä kevättä kohti. Sen näkee paitsi noista ihanan aurinkoisista säistä ja pitenevistä päivistä,  myös tälläkin hetkellä meneillään olevasta korkeakoulujen ja yliopistojen yhteishausta, koko ajan vaan lähestyvistä pääsykokeista ja kesäsuunnitelmien punomisesta. Tulevaisuus ei näyttäydy tällä hetkellä mulle, eikä varmasti kovin monelle muullekaan välivuottaan viettävälle tai opiskelemaanlähtöä suunnittelevalle, kovin selkeänä. Ainakaan mulla ei oo oikeestaan aavistustakaan, mistä löydän (tai haluan löytää) itteni ens syksynä. Mutta oikeestaan se on ihan okei. Yritän tässä epätietoisuudessakin muistaa vaan elää päivä kerrallaan ja uskoa ja luottaa siihen, että kaikki menee ja järjestyy kyllä lopulta mulle parhaalla tavalla. Ja tavallaan se tuntuu kutkuttavan jännittävältä ajatella, etten tiiä mun tulevaisuudenkaupungista, -koulusta tai mistään muustakaan vielä mitään. Siis jännityksen ja kauhun sekasilla fiiliksillä jään oottelemaan, millasia yllätyksiä ja tienviittoja elämällä on mulle tarjota!

Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat ei kuitenkaan oo enää auki, koska ainakin ens kesälle alkaa olemaan jo melko selkeä suunnitelma. Hihii Helsinki, täältä tullaan taas! Ai että, en malttais oottaa enään hetkeäkään! Oon ihan älyttömän innoissani siitä, että pääsen muuttamaan taas mun ihanien ystävien kanssa kesäksi tonne ihanaan paikkaan. Paikkaan, jonne mun sydämestä tais viime kesänä pieni palanen jäädäkin. <3 Yks viime keväänä harmaita hiuksia aiheuttanu operaatio "Löydä kesäksi asunto" on tämän kevään osalta onneks jo ohi, oikeestaan ennenku kerkes kunnolla edes alkaakaan. Päästään nimittäin asumaan ensikin kesänä tälle samaiselle mukavalle asuinalueelle ja voi että, miten helpottunu oon siitä, että tämä asia järjesty näin vaivattomasti ja hyvin. Työkuviot ei oo mulla kesän osalta vielä aivan sataprosenttisen varmat, mutta tällä hetkellä näyttää ihan hyvältä. Ehkäpä nekin järjestyy yhtä hyvin ku tähän mennessä kaikki muukin. 



Tää  vuosi on alkanu monella tapaa tosi kivasti. Oon käyny säännöllisesti töissä, mutta sen ohella ehtiny myös reissaamaan moniin eri paikkoihin. Helsingissä oon tälle vuodelle kerenny käymään jo kolme kertaa, mökkeilemäänki pääsin Pyhäjärvelle, Oulussa vietettiin muutaman mun ystävän kanssa ihana hotelliloma sekä monia muitakin pikkureissuja on tullu tehtyä tähän lähipaikkakunnille. Autokoulukin on mun osalta vihdoin kokonaan taputeltu, kun sain käytyä viime viikolla sen kolmannenki vaiheen, jippii! (Järkytyin muuten taas kerran näistä autokoulun ihan hillittömistä hinnoista, mutta minkäs teet.. Ei nimittäin auttanut itku markkinoilla, vaan lasku oli maksettava ja nyt ollaan taas monen montaa sataslappusta köyhempiä. Hööh.) Yks mun arkea ja juhlaa jatkuvasti varjostanut juttu on kuitenki ollut mun terveys. Tai oikeastaan sen puuttuminen. Oon ollu koko tämän alkuvuoden jatkuvassa sairastelukierteessä. Vaikka miten kovaa pinnistelisin, en muista tältä ajalta montaakaan päivää, jollon mulla ois ollu terve olo. Semmonen ihan normaali, mikä on yleensä ollu aivan perusjuttu.

Olin kyllä sairastellut paljon mulle tuttuja flunssia jo pitkin syksyä ja talvea, mutta vasta tässä vuoden vaihduttua tää sairastelu ja oireet muuttu tosi kroonisiksi ja kokonaisvaltasiksi. Sain vieraakseni poskiontelotulehduskierteen, heikon ja voimattoman olon, jatkuvan limasuuden ja tukkosuuden, hengitysvaikeuksia, lämpöilyn/kuumeilun ja armottoman pääkivun. Ja nää oireet vaan jatku ja jatku, vaikka kokeilin ties mitä rohtoja ja poppakonsteja, vaikka lepäsin ja lepäsin päivästä toiseen ja vaikka kävin useamman kerran tk:ssakin kattomassa, löytyiskö musta jotain epänormaalia. Ei löytyny ei (tämän poskiontelotulehusdiagnoosin lisäksi) ja pikkuhiljaa mulle itelleniki alko selkenemään, että tässä nyt ei taia olla kyse mistään perus kulkutaudeista, vaan jostain ihan muusta. Ja jep, kyseessähän mulla oli ja on siis mitä todennäkösimmin nää erityisesti nykyaikana paljon puheenaiheena olleet sisäilmaongelmat ja niiden aiheuttamat oireet, jotka pääsi oikeen kunnolla valloilleen, kun jokapäivästä altistusta oli takana monta kuukautta altistustuksen vaan jatkuessa joka päivä, edelleenki monen kuukauden ajan. Enkä valitettavasti oo tässä(kään) paikassa ainoa, joka on joutunut tai joutuu näiden sisäilmaongelmien kanssa kamppailemaan, joten sinänsä oma oireilu ei tullut täysin yllätyksenä.



Tällä hetkellä en oo enään altistuksissa tässä mulle oireita aiheuttavassa ilmassa, mutta sairaanhoitajan mukaan voi mennä kuukausia, jopa viisikin kuukautta, ennen kuin mun elimistö palautuu tästä täysin terveeksi. Ja voin kertoa, että kyllähän tuo aika kuulostaa mun korviin ihan älyttömän hurjalta, varsinkin kun tätä oireilua on jo tähän mennessä kestänyt niin kauan, enkä oo tuntenut olevani terve moneen kuukauteen. Kuitenkaan mulla ei taia olla tässä oikeen muita vaihtoehtoja, koska vahinko on niin sanotusti jo tapahtunut, joten nyt vaan voin ootella ja toivoa, että olo alkaa menemään päivä päivältä paremmaksi ja pian tunnen olon oikeesti täysin terveeksi. Alotin pari päivää sitten allergialääkkeet, joista saan toivottavasti ainakin jotain apua, mutta edelleen tilanne on vielä se, että kunto ei oo ollenkaan normaali. Esimerkkinä tästä se, että oon harrastanu paljo liikuntaa ihan pienestä asti ja ihan säännöllisesti liikun monta kertaa viikossa, joten peruskunto mulla on oikeesti hyvä, mutta nyt jo pelkkä kävely tekee mut hengästyneeksi ja jos esimerkiksi juoksen, mulla kulkee tosi huonosti henki ja väsähdän tosi nopeesti. Toisaalta, ei ihmekkään, kun oon niin kauan jo sairastellut, joten tokihan se jättää oman jälkensä koko kroppaan.

Vaikka oonkin sairastellut elämäni aikana tosi paljon, en ois silti uskonu, että just mua oottais jossaki vaiheessa elämää tämmönen tilanne. Tuntuu hullulta, miten nopeesti terveys voikaan kadota ja kuinka kauan se saattaa pysyä piilossaan. Erityisestikään en osannu oottaa, miten moneen asiaan terveys loppupeleissä vaikuttaa. Yks vaikeimmista jutuista on mulla ollu pysyä pois liikkumasta. Ku monesti on haluttanu niiiin paljo lähtä vaikka pelaamaan salibandya, mutta on vaan ollu pakko jäähä pois, koska on ollu liian heikko olo. Toisekseen, se heikko olo ja siitä johtuva väsymys on välillä turhauttanu ja pistäny fiilistä matalaksi ihan älyttömästi. On kiukuttanu, ku ei oo voinu tehä kaikkia, mitä muut on tehny ja toisaalta se, kun on pitäny jatkuvasti selittää muille, että harmi, mutta mun olo on vieläki kipeä, että en voi tulla, enkä voi tehä sitä ja tätä ja tuota. Monia juttuja on jääny välistä, just koska ei oo ollu tarpeeks hyvä ja terve olo siihen, että vois touhuta ja olla menossa. Tällä hetkellä mieli on kuitenki kovin toiveikas ja valoisa ja haluan uskoa siihen, että joku päivä tää oireilu lähtee musta vielä ihan kokonaan pois. 



Ikäviä kuulumisia siis terveyden kannalta, mutta niinku ylempänä jo sanoin, onneks on tapahtunut tai tapahtumassa myös paljon jänniä ja siistejä juttuja! Niistä osasta vähän myöhemmin lisää. Salaperästä, haha. Vielä en oo ite tehny edes yhteishakua, koska haluan miettiä ihan tarkkaan mitä ja mihin haluan eniten, mutta sen verran kuitenki tiiän, että tasan viikon päästä mulla alkaa VAKAVA-luku-urakka! Hui. Se tulee kyllä olemaan varmasti aikamoinen rutistus, mutta uskon, että paljon helpotusta siihen tuo tämä VAKAVA-verkkovalmennus, jonka oon itelleni hankkinu. Monenlaisia vinkkejä ja ohjeita oon saanu sitä kautta jo näin ennen ite aineiston julkasua. Mutta ihan vielä en kuitenkaan katsettani käännä  tuohon pääsykoepänttäämiseen, koska tää viimenen viikko ennen luku-urakkaa on kyllä kans niin touhua täynnä. Luvassa on niin ammausreissua, valokuvausjuttuja ku Seinäjoelle ystävän luokse matkaamistakin. Eipähän käy ainakaan aika pitkäksi! 

Musta on hauska, että ensin oon kirjottamatta viikkoja, ja ku sitte pitkästä aikaa päätän käyä "vähän" päivittelemässä tätä, niin tekstiä syntyyki monen kerran eestä. No, eipä se mua ainakaan haittaa, mukava oli taas kerran tänne raapustella tekstiä. Ja toivon mukaan sääkin jaksoit käyttää muutaman minuutin päivästäs tämän postauksen lukemiseen, onhan nää mun postaukset niin "harvinaista herkkua" nykyään. :-D Mutta hei, ku mää kerroin tässä niin kattavasti mun kuulumisia, niin voisitko sää nyt vuorostas kertoa mulle tonne kommentteihin, että mitä sulle kuuluu? Onko sullaki jo kevättä rinnassa?

Nähdään taas! 

torstai 22. helmikuuta 2018

Kevättä kohti







Eilen oli aivan uskomattoman kaunis talvipäivä ja ette uskokkaan, miten paljon siitä nautin! Tuntuu ihan hullulta, miten aurinko, kimalteleva lumi ja valkoset puut voi tehä maisemasta niin taianomasen ja kauniin. Vaikka jouduin ite ihastelemaan tätä näkyä suurimman osan päivästä ikkunan takaa, koska olin töissä, pisti mua silti hymyilyttämään ja tuli jotenki tosi energinen ja hyvä fiilis. Näköjään sitä ollaan menossa jo kovaa kyytiä kevättä kohti! 

Keväästä puheenollen, tää kevät tulee oleen mulle tosi erilainen ku ikinä ennen. Viime keväänä vielä tiesin, että haluan pitää välivuoden eka, ennenku alan suunnittelemaan jatko-opintoja, joten sillon mentiin suhteellisen rennosti, eikä tarvinnu vaivata sen kummemmin vielä päätä jatko-opinnoilla, mutta nyt alkaa ihan pian oleen käsillä se hetki, ku mun pitää tehä ihan vakavissani päätös, mihin haen ja siitä alkaaki sitte kunnon luku-urakka. Onneks kaikki ei oo mulla ihan auki vaan tiiän kyllä suunilleen mille alalle haluan, mutta silti pakka on vielä vähän levällään ja viimeset päätökset pitäis piakkoin lukkoon lyyä. Onneks mulla on tulossa vielä paljo ihania juttuja ennen pääsykoerumbaa ja jatko-opintoihin hakuprosessia, joten tää lopputalvi/kevät on paljo muutaki ku vaan tulevan miettimistä.

Tuntuu aivan järjettömältä, että mun välivuosi on ihan kohta lopuillaan. Voisin tehä vielä erikseen jossaki vaiheessa postausta tästä ja kertoa tän ekan (ja toivottavasti myös vikan) välivuoden loputtua mitä hyviä ja huonoja puolia just mun välivuodessa oli ja kannattiko se. Aikasemminki oon välivuodesta jotain postausta tehny, mutta sillon oltiin vielä niin alussa, että paremman kokonaiskuvan saa, ku on ees suunilleen koko vuosi mennyt. Mutta sen voin jo sanoa, että en vaan tajua, miten tää vuosi on voinu mennä näin hirveen nopeesti! Se kertoo ehkä jo jotain tästä mun vuodesta. 

Nyt mun täytyy lähtä kuitenki töitä kohti, ja siitä sitte viikonlopun viettoon, joten tällä kertaa en tämän pidemmästi kerkeä jäähä höpöttelemään. Tuntu kuitenki siistiltä olla pitkästä aikaa tässä istumassa ja kirjottelemassa ja tuli ihan semmonen olo, että voi miten paljo mää tykkään tästä vieläki!! Ihanaa viikonloppua teille kaikille, toivottavasti teiän viikko on menny kivasti! Mää uskon, että ainaki mun viikonlopusta tulee superihana, koska saan mun ihanan ystävän tänne kylään viikonlopuksi ja meillä on vaikka mitä kivaa ohjelmaa tiedossa. <3 Jess!